Oma kertomus - Uhraus

Tiedätkö sen tunteen, kun heräät rakkaasi kainalosta lintujen laulaessa ja auringon pilkahdellessa verhojen raoista? Tiedätkö sen tunteen, kun ensimmäinen lauseesi, jonka kuulet heti herättyäsi on, “Rakastan sinua.”? Entä tiedätkö sen tunteen, kun kaikki hyvä särkyy palasiksi aivan hetkessä? Minä tiedän tämän kaiken, ja nyt haluaisin kertoa sinulle minun tarinani. Oletko valmis maailman surullisimpaan tarinaan? Tässä se tulee.

Kaikki alkoi aivan normaalina torstai-aamuna. Olin menossa kouluun poikaystäväni Jeren kanssa. Kävelimme niin kuin aina, käsi kädessä toisillemme hymyillen. Puhuimme syvällisiä asioita ja kouluun saapuessamme molemmilla oli tippa linssissä. Se oli omalla tavallaan niin herkkää, mutta silti niin huvittavaa. Ennen kuin tiemme erosivat, Jere antoi minulle pitkän suudelman ja kosketti selkääni hellästi osoittaakseen kaikille, että minä olin vain hänen. ”Nähdään koulun jälkeen!” Hän huikkasi ja lähti omien kavereidensa luokse. En olisi ikinä voinut arvata, että ne kolme sanaa tulisivat olemaan viimeiset sanat, jotka ikinä Jeren suusta kuulisin.

Kävelin normaalisti omaan luokkaani, jossa minulla oli äidinkieltä. Olin aina hieman huono koulussa. Yritin aina keskittyä opiskeluun, mutta lapsuuteni ei ollut kovin helppo. Äidin alkoholismi ja isän syrjähypyt tekivät elämästäni yhtä vuoristorataa. Siinä elämäntilanteessa ei ensimmäisenä tullut mieleen, että kouluun pitäisi panostaa. Äidin ja isän erottua ei mennyt kauan, kun minut otettiin huostaan. Äitini ei pystynyt huolehtimaan minusta, ja isäni taas ei halunnut edes tunnustaa minua lapsekseen. Vaikka lapsuuteni näytti surulliselta, uskoin aina parempaan huomiseen. – Onneksi. Jereen tutustuin 14-vuotiaana. Silloin elämänsuuntani muuttui. Aloin ajatella enemmän omaa tulevaisuuttani ja sitä, kuinka tärkeää opiskelu oikeasti on. Jere tuki minua kaikessa mihin ikinä ryhdyinkin, ja ennen kuin huomasinkaan, seurustelin maailman ihanimman ihmisen kanssa.

Jere ei ikinä pettänyt luottamustani. Jos minä jäin viikonloppuna kotiin, Jerekin jäi. Jos minä olin sairas, Jere toi minulle suklaata ja silitteli minua. Vaikka olisin huutanut kurkku suorana, Jere ei olisi suuttunut. Hän olisi halannut minua tiukasti eikä olisi päästänyt irti ennen kuin olisin rauhoittunut. Hän oli ihanin ihminen, kenet ikinä olin tuntenut. Välillä ajattelin, etten edes ansaitse niin ihanaa henkilöä kuin Jere. Hänen ihana luonteensa yhdistettynä komeaan ulkonäköön sai kaikki tytöt sulamaan, mutta silti Jere valitsi minut. Hän ei haikaillut muiden tyttöjen perään, vaan katsoi aina vain minua. Kaikkein eniten Jeressä kuitenkin rakastin hänen upeaa elämänasennettaan. Vaikka häneltä olisi lähtenyt katto pään päältä ja hänet olisi karkotettu maasta, hän olisi hymyillyt. Hän sanoi minulle aina: ” Niin kauan kuin meillä on toisemme, minulle on ihan sama mitä minulle käy. Ja vaikka minä kuolisin, kuolisin onnellisena, koska tietäisin, että löysin elämäni ihanimman ihmisen ennen kuolemaani, sinut Anna.” Aivan Jere oli kaikin tavoin upea ihminen. En voi muuta kuin kiittää luojaa, että sain viettää kolme vuotta elämästäni hänen kanssaan.

Palataan siihen torstai-aamuun. Äidinkielen tunnin jälkeen minulla oli liikuntaa ja matematiikka. Tunnit menivät nopeasti, koska tiesin kenet näkisin koulun jälkeen. Matematiikantuntia oli enää puoli tuntia jäljellä. Laskin minuutteja tunnin loppumiseen ja kultani näkemiseen. Juuri ennen tunnin loppumista, kuulin kirkumista käytävästä. Kuulin vain sanat: ” Se tulee, juoskaa!” Ja aseen laukauksen. Kaikki luokassamme menivät paniikkiin, opettajaamme myöten. Oppilaat alkoivat hyppiä ikkunoista välittämättä siitä, että olimme neljännessä kerroksessa. Opettaja ei kyennyt antamaan minkäänlaisia ohjeita, vaan jäi tuolilleen istumaan ja rukoilemaan. Vaikka kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin, päätin, etten jätä Jereä. Lähdin kävelemään kohti käytävää. Verta oli kaikkialla, ja ruumiita makasi ympäri koulurakennusta. Saapuessani Jeren luokan ovelle näin sen. Näin ampujan. Hän katsoi minua syvälle silmiini kaivaessaan samalla asettaan taskusta. Olin valmis siihen, olin valmis kuolemaan. Katsoin ampujaa viimeisen kerran ja suljin silmäni. Silloin tunsin sen, joku tönäisi minut seinää vasten. Se oli Jere. Jere hyppäsi pelastamaan minut ja otti luodin omaan rintaansa. Heti, kun luoti osui häneen, hän kaatui maahan. Katsoin maassa makaavaa Jereä ja sen jälkeen ampujaa. Ampuja oli laukaisemassa aseen viimeisen kerran, kunnes huomasi luotiensa loppuneen. Hän lähti juoksemaan kohti yläkertaa potkaisten samalla useita ruumiita päähän. Jäin katsomaan veressä makaavaa Jereä, joka oli elämässä elämänsä viimeisiä sekunteja. Hänen silmänsä menivät enemmän ja enemmän kiinni samalla, kun hänen hengityksensä hidastui. Minä aloin itkeä. Itkin kovempaa, kuin koskaan olin itkenyt. Kaaduin Jeren päälle ja silitin hänen hiuksiaan. Suutelin hänen kylmiä huuliaan ja katsoin syvälle hänen silmiinsä. Silloin kuulin ne sanat: ” Rakastan sinua Anna, älä ikinä unohda sitä.” Sen jälkeen Jeren silmät sulkeutuivat ja tunsin kuinka hänen sydämensä pysähtyi. Huusin. Huusin kovempaa kuin koskaan olin huutanut. Nostin Jeren syliini ja kannoin hänet verta valuvana ulos, jossa ambulanssit ja muu pelastushenkilökunta jo odottivat. Suutelin Jereä viimeisen kerran, kunnes luovutin hänet ammattilaisten käsiin. Ne sanat: ” Henkilö on kuollut, olisiko omaisia, joille voisi ilmoittaa?” sattuivat paljon. Kerroin Jeren vanhempien nimet ja Jeren kuolinajan. Samaan aikaan näin hänet. Näin henkilön, joka sai tuhottua elämäni parissa minuutissa. Näin ampujan, joka tappoi minun elämäni. Tunsin sisälläni niin paljon vihaa, tuskaa ja kipua samaan aikaan. Ampujan silmät eivät nähneet sääliä. Ne näkivät ivaa ja mielihyväntunnetta nähdessään minun kärsivän. En tiennyt mitä tekisin. Toisaalta olisi tehnyt mieli hakata hänet kuoliaaksi, ampua hänen sydämensä pihalle ja nähdä hänen kärsivän. – Sillä tavalla, jolla minäkin kärsin. Toisaalta ajattelin, ettei mikään toisi Jereä enää takaisin, ei kosto eikä itku.  Olin kuitenkin tehnyt päätökseni. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Lähdin kävelemään kohti ampujaa. Jokainen askel tuntui entistä raskaammalta. Päätin silti kävellä. Mikään tunne ei voinut saada oloani enää pahemmaksi. Kohdatessani ampujan katsoin häntä silmiin, syvälle hänen ivan täyttämiin silmiin. Aloin itkeä. Katsoin häntä vieläkin syvemmälle silmiin samalla vetäen asettani laukusta. ”Toivottavasti olet tyytyväinen”, sanoin ampujalle asettaen samalla aseen otsalleni. Kyynel lähti vierimään poskeani pitkin samalla kun painoin liipaisinta Kaaduin maahan ja näin vain Jeren. Näin hänen komeat kasvonsa ja ihanan hymynsä. Viimeiset sanani olivat: ”Minä tulen Jere, odota minua siellä.”

Tiesin koko ajan Jeren kuoltua, mitä minä tekisin. Tiesin, etten voisi elää ilman Jereä. Miksi sitten ammuin itseni ihmisen edessä, joka tuhosi koko elämäni? No, halusin ampujan näkevän surun ja pelon silmissäni. Halusin, että hän joutuisi näkemään sen kaiken tuskan, jonka hän minulle aiheutti. Olen lähes varma siitä, että hän muistaa minun silmäni pitkään. Olen myös varma siitä, että hänelläkin on omatunto, jossain hyvin kovan kuoren alla. Joskus hän vielä ymmärtää tekonsa suuruuden ja muistaa ne minun sanani. Siitä hetkestä lähtien hänen elämänsä ei tule olemaan helppoa.

Hyvästi. (www.weheartit.com)

(www.weheartit.com) 

 Mietin päätöstäni kauan. Tiesin, että se, mitä olen tekemässä, on hyvin itsekästä. Vein itseni vanhemmiltani, ystäviltäni sekä muilta tutuiltani. En olisi kuitenkaan pystynyt elämään yhtään hetkeä ilman Jereä. Jos olisin joutunut elämään ilman häntä, en olisi nauttinut mistään. Olisin ollut koko ajan omissa maailmoissani ajatellen Jereä. Minun oli vain pakko päästä hänen luokseen. Uskoin, että näin olisi meille kaikille parempi. Pyydän anteeksi äiti ja isä. En oletakaan, että hyväksyisitte tekoani. Ymmärrän hyvin, jos ette voi koskaan antaa tätä minulle anteeksi. Pyydän vain yhtä pientä asiaa. Älkää syyttäkö Jereä. Hän kuoli minun henkeni puolesta. Hän pelasti teidän tyttärenne. Jos haluatte syyttää jotakin, tiedätte kyllä kenen puoleen käännytte. Muistakaa aina, että rakastan teitä. Vaikken ole enää teidän maailmassanne, olette aina muistissani. Älkääkä olko huolissanne tai surullisia minusta. Olen iloisempi täällä kuin missään muualla. Olen Jeren kanssa, eikä mikään enää koskaan erota meitä. – Siitä olen varma. Jere uhrasi elämänsä minun takiani, ja minä uhrasin omani hänen takiaan. Sitä rakkaus on, uhrauksia toisen puolesta.

Broken heart

Joka kerta, kun ihastut johonkin ihmiseen, toivot, ettei henkilö ikinä lähtisi luotasi. Joka kerta, kun katsot häntä silmiin toivot, että näet ne silmät vielä todella monena päivänä. Joka kerta, kun kuulet hänen äänensä toivot, että hän puhuisi sinulle aina vain lisää. Mutta sitten kun tulet sen tien päähän.. sitten kun hän sanoo sinulle, että juttu oli siinä, murrut täysin. Ensimmäisenä haukut hänet pystyyn. Sitten alkaa surun aika. Itket monta monta kertaa päivässä ja mietit, miksi taas sinua sattui. Sen jälkeen haluat unohtaa kaiken.. so hello viina.. Juot pään täyteen ja teet jotain todella tyhmää.. Soitat hänelle ja itket, kuinka kusipää hän oli ja kuinka haluat hänet takaisin. Isket hänen hyvän kaverinsa, minkä jälkeen pisteesi laskevat entisestään. Satutat itseäsi, koska olet niin pahassa kunnossa. Ja aamulla.. olosi ei ole yhtään parempi..päinvastoin..

Meistä hyvin moni tekee juuri näitä samoja virheitä.. Jokaisen suhteen lopun myötä toistamme samoja virheitä.. Miksi? Me tiedämme, ettei se kännipuhelu auta eron jälkeen. Me tiedämme, että viina sekoittaa päätä todella huonolla tavalla. Me tiedämme, että satutamme vain muita ihmisiä hankkimalla laastarisuhteita sen yhden henkilön unohtamiseksi. Mutta miten muutenkaan kaiken pahan olon voi unohtaa? - Ei sitä voi.

Aika, aika, aika, aika, aika, aika, aika, aika..... AIKA parantaa haavat. Mutta entä kun ei jaksa odottaa sitä yhtä kaunista päivää, kun ei tunnu enää niin pahalta. Se tuska voi kestää esimerkiksi puoli vuotta. Ei kukaan voi kestää sitä vain odottamalla parempaa huomista. Vannomme itsellemme,  ettemme etsi mitään vakavaa, kun tästä tuskasta selvitään. Mutta ei kulu kauaa, kun ollaan taas samassa jamassa. Taas sattui, taas itketti ja vitutti, taas halutaan juoda ja unohtaa murheet, taas tehdään ne samat virheet... Se on kuin kierre..

Miksi me emme koe niitä elokuvien ihania onnellisia loppuja? Miksi elokuvissa suhteen päättymiset eivät satu niin paljon? Miksi elämä ei voi olla elokuvaa? Se vain on niin, että joudumme taistelemaan näitä vääryksiä vastaan päivittäin. Joudumme tukemaan toinen toistamme ja kuuntelemaan toistemme murheita. Joudumme itkemään, vaikka emme haluaisi. Joudumme luopumaan ihmisistä, joista emme ikinä haluaisi luopua. Sitä se elämä on, luopumista niistä asioista, joita oikeasti rakastaa.

www.weheartit.com

Älä mene. (www.weheartit.com)