Tukehtuminen

Koko ajan täytyy tehdä jotain, muuten alkaa ahdistaa. Jos olen hetkenkin paikallani, ahdistun. Alan täristä ja meinaan oksentaa, jokainen hetki on taistelua. Jos pääsen aikaisin koulusta, eikä minulla ole kouluhommia, menen kaksi kertaa salille. Minun on pakko tehdä jotain. En voi olla paikallani. Koeviikolla yksikin lepohetki saa minu hulluksi. Koko ajan on luetteva aivan koko ajan. Yksikin hetki ilman tekemistä tuntuu tukehtumiselta. Meinaan tukehtua siihen oloon, joka sisälläni vallitsee. Minun täytyy pitää se aisoissa. Ainoa keino siihen on tehdä koko ajan jotain. Koko ajan.

Vihaan nukkumista. Silloin nään unia. Painajaisia.Ne tekevät minusta niin heikon. Nukkuessani en myöskään tee mitään. Se on kamalaa. Silloin yritän ajatella jotain koulujuttuja, että käyttäisin senkin ajan hyödyksi. Muuten alkaa ahdistaa. Nukahtaminen on kamalaa. Silloin se tapahtuu. Tukehtuminen. Tukehtuminen. Tukehtuminen. Tukehdun omiin ajatuksiini ja tekemättömyyteeni. Tärisen, huudan, mutta kukaan ei kuule. Lopulta hiljenen. Kyynel valuu silmästäni, mutta olen hiljaa. Silloin se tapahtuu.

Vain numero ? Vain suoritus? Vai kenties koko elämä?

Olen saanut elämäni aikana muutaman 8 arvosanan ja yhden 7,5. Kaikki muut numeroni ovat olleet oikeastaan 9,5 ja 10. Muutamia ysejäkin joskus on tullut. Nuo 10 ja 9,5 unohtuvat mielestäni lähes yhtä nopeasti kuin ne sinne ilmestyvätkin. Tuo yksi 7,5 ja muutama 8 ovat kuitenkin jääneet kummittelemaan mieleeni. En saa niitä sieltä pois. Aivan kuin pelkäisin niitä. Pelkään sitä, kuinka ne kuvastavat minun olevan epäonnistunut ihmisenä. Niiden saaminen pelottaa minua kuitenkin kaikista eniten. Se tilanne, kun näät kokeessa 8 etkä 10...se vetää maton niin pahasti jalkojen alta.

Muistan nuo muutamat kerrat. Sain lukion toisella koeviikolla maantiedon 12 pisteen kokeesta muistaakseni 10,5 pistettä. Numerokseni sain 8. Vaikka tiesin, etten tee maantiedolla elämässäni mitään, eikä minua kiinnostanut koko aine, itkin monta monta päivää. Kokeen saadessani käteni tärisivät ja teki mieli repiä paperi siihen paikkaan. En voinut kokeen saamiseni jälkeen kertoa pariin viikkoon arvosanaani edes äidilleni. Suljin sen surkean numeron kokonaan mielestäni. Piilotin kokeen, ettei minun vain tarvitsisi nähdä sitä. Aina kun muistin numeron 8, aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla loppua. Aina kuulin päässäni ne sanat: "Mieti 8, kuinka surkea olet! 8 on paljon huonompi kuin 10. Mikset lukenut enempää? Mikset osannut paremmin? Ensi kerralla sinun täytyy onnistua. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta.

Entäs tuo 7,5. No sen sain kerran eräästä englannin aineesta. Se ei vaikuttanut millään tavalla arvosanaan. Jokin minulla vain naksahti. Heti paperin saatuani juoksin luokasta pois. Menin vessaan ja romahdin lattialle. Tärisin ja itkin ainakin 10 minuuttia putkeen. En voinut edes katsoa itseäni, koska olin niin pettynyt itseeni. Halusin lyödä itseäni siitä, miten surkean arvosanan sain. Minua oksetti ja tärisytti, mutta yritin pysyä kasassa mennessäni luokkaan. Sen tunnin jälkeen meinasin lähteä kotiin, koska en kestänyt olla koulussa. Ajattelin vain, kuinka paljon sain vain surkeita numeroita aikaan. Omatuntoni kuitenkin pakotti minut olemaan koulussa loppupäivän. Niinpä yritin peittää sen kaiken pahan olon ja erittäin suuren pettymyksen ja olla normaali. Kun minulta kysyttiin: "Mikä sinulla on?" Sanoin kylmänviileästi: "Ei mikään. Mitä muuten teette viikonloppuna?" En voinut kertoa olostani, koska kukaan ei olisi ymmärtänyt. Kukaan ei olisi ymmärtänyt, miksi romahdan 8 tai 7,5, joka ei edes vaikuta arvosanaan.

En ymmärrä, miksi nuo numerot ovat minulle niin tärkeitä. Kai minä halutan todistaa niillä jotain. Ehkä itselleni, ehkä muille. Totuus on, että nuo numerot ovat alkaneet hallita koko elämääni. Ne ovat pohja kaikelle muulle pahalle ololleni ja täydellisyydentavoittelulleni. Olisi ihanaa, jos voisin tehdä virheitä, ilman, että minun tarvitsisi pelätä sitä. Mutta valitettavasti yksikin virhe voi saada minut aivan sekaisin. Niinpä minun on vältettävä kaikkia virheitä ja pyrittävä olemaan se ihana, upea ja mahtava: täydellinen.

Come on girl!

Kyllähän tää dieetti vetää aika heikoksi. Nyt on kohta viikko sinnitelty tässä dieetissä, enää koko kevät edessä. Isäni teki minulle vähähiilihydraattisen ravinto-ohjelman, jossa syödään paljon proteiinia ja vähän hiilareita. Vaikka saan syödä melko paljon, dieetti vetää silti heikoksi, koska urheilen erittäin paljon. Olen koko ajan miinuskaloreilla, enkä ole tottunut siihen. Mutta kun kohta ensimmäiset tulokset alkavat näkyä, minä olen ylpeä itsestäni.

Isäni sanoi, että hieman myöhemmin ehkä noin kuukauden päästä, dieettiäni kiristetään entisestään. Silloin kuulemma ollaan jo selvästi miinuskaloreilla. Minun tuskin tarvitsee selittää, miksi oloni on välillä niin heikko. Treenit, jossa kuluu lähes 900 kcal ja mitä saan kotona syödä? - Rasvatonta, maustamatonta rahkaa, johon laitan ananasta. Tai sitten syön 2 kananmunaa ja porkkanoita. Tietenkin tässä vaiheessa saan syödä lähes sen verran, kuin mitä tarvitsen, mutta pelkään vaan myöhempää kevättä. Mutta haluan siihen hyvään kuntoon niin paljon, että olen valmis tekemään, mitä vain sen eteen. Mitä vain.

Ajatuksia

Olen niin surkea kaikessa mihin ryhdyn. Vittu, minun kaltaiseni nuoren pitäisi kuolla. Minussa ei ole mitään hyvää. Keskiarvoni laski heti kun menin lukioon. Lukiossa on niin paljon minua parempia oppilaita. Olen muuttunut laiskaksi, miksen jaksa enää tehdä läksyjä niin paljon kuin ennen? Joo joo, minulla on paha olla. Ei se ole syy! Minun pitäisi jaksaa! Tajuatteko? Jaksaa! Mihin minun vartaloni on menossa…en todellakaan tiedä. Minun pitäisi olla yhtä hyvässä kunnossa kuin ne salin naiset. Minun pitäisi olla haluttava, miehien pitäisi tykätä vartalostani. Kaikkien pitäisi katsoa, että olenpas minä hyvännäköinen. Minulla pitäisi olla litteä vatsa. Minulla pitäisi olla upea ja treenattu kroppa. Ja arvatkaa mitä yksi päivä tein?! Söin karkkia. Ei ei ei… Minun piti aloittaa dieetti heti joulun jälkeen. Syödä sitä paskanmakuista rahkaa ja salaattia. Jättää karkit mahdollisimman vähälle. Saada upea bikinivartalo. Miksi epäonnistun kaikessa? No entäs poikasuhteet…Voi kuinka surkea olen niissäkin. Ensin minuun ihastutaan tai ehkä vain kiinnostutaan, sitten teen jonkun virheen ja minusta ei enää tykätä. Aina minut jätetään, vaikka teen kaikkeni ollakseni ihana ja rakastettava. Käyn salilla ja treenaan verenmaku suussa ulkonäön takia, opiskelen kuin hullu ollakseni fiksu, olen ystävällinen kaikille ollakseni unelmatyttö kaikin tavoin. Siitä huolimatta kukaan poika ei halua minua. Kaikki muut seurustelevat, mutta minua ei haluta. Ja se koskee. Entäs sitten kaverit? No, ennen osasin pitää suuni kiinni ja myötäillä kaikkia. Olin kiltti kaikille ja hyväksyin kaiken mitä minulle tehtiin. Nyt olen surkea kaverikin. Joskus minulla palaa vain hermot ja sanon sen suoraan. Silloin minulle huudetaan, kuinka olen muuttunut. Minulle sanotaan, etten ole enää se kiltti kira, joka osasi ottaa kaikki huomioon. En olekaan. Olen nykyisin aivan paska. Huomaatteko nyt kuinka surkea ihminen olen? Olen pilannut elämässäni kaiken, mitä vain voi tuhota. Ai niin vielä on perhe…No perheelleni olen vain taakka. Isäni on masentunut minun ongelmieni takia. Äidilläni on rahaongelmia minun asuntoni takia. Siskoni kärsivät koulustressistä jo ala-asteella, koska heillä on tällainen hullu sisko. Olen saanut vain pahaa aikaa. Ja paskinta tässä on se, etten osaa enää tehdä mitään muuta kuin todeta, että kaikki olisi helpompaa ilman minua. Kaikki. 

Pääni sisällä on toinen ihminen. Niin ilkeä ja paha ihminen. Se nauttii minun haukkumisestani, höykyttämisestäni, kiusaamisestani, kiduttamisestani… Jos teen yhdenkin virheen, saan kuulla siitä niin paljon. 9,5 ei riitä, täytyy saada 10. Spinning ei riitä, täytyy mennä salille. Kokeisiin luku ei riitä, täytyy lukea 20 h. En ole kaunis, täytyisi olla, mutten ole. Pitäisi olla poikaystävä, mutta ai niin, olen niin hullu ja kaikin puolin ällöttävä, ettei minulla sitäkään ole. Kuulen haukkumistani päivästä, viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa sitä vain sekoaa. Ei tiedä enää, mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi kuunnella. Sekoaa aivan täysin siitä, mitkä väitteet ovat oikeita ja mitkä eivät. Lopulta alkaa ottaa kaikki väitteet totena. En vain jaksa enää haukkua itseäni. En vain jaksa enää kuunnella päivästä toiseen, kuinka surkea olen. Ja ei kun siihen ei vain vaikuta teidän kenenkään mielipiteet. Vaikka kehuisitte minut maasta taivaisiin, olio sisälläni ei lopeta. Uskon, että se lopettaa vasta, kun olen kuollut. 

Nyt ei hyvin mene

Paha olla. Siitä tämä kaikki sai alkunsa. En osaa kuvailla tätä minun tilannetta. Tuntuu siltä kuin elämä tuhoutuisi pala palalta. Tuntuu aivan siltä kuin pikku hiljaa elämäni vain katoaisi pois ja samalla myös minä kuihdun pois. Miksi minulla on näin paha olla? Miksi itken joka päivä useita kertoja? Miksi minusta on tullut henkisesti näin sairas?

Olen suunnitellut sitä. Tai en tiedä onko suunnitteleminen oikea sana. Sanotaan näin, että olen miettinyt sitä paljon. Miten se tapahtuisi. Hankkisin viinapullon ja lisäksi todennäköisesti jotain muuta juomista siltä varalta, että kaverini ottaisivat jossain vaiheessa viinapulloni suojellakseen minua. Joisin niin paljon ja niin nopeasti kuin pystyisin. Aina horjahtaessani kaatuisin tahalleni niin pahasti, että se sattuisi. Putoaisin portaista. Löisin pääni pahasti. Joisin vain lisää. Olisin todennäköisesti jo erittäin humalassa. Muut huolestuisivat. Esittäisin kaiken olevan hyvin ja istuisin sohvalle. Kun kukaan ei huomaisi, lähtisin ulos. Katsoisin lähimmän autotien. Toisaalta jos ulkona olisi kylmä, voisin myös kaatua maahan ja sammua ja jäätyä. Jos menisin autotielle, kävelisin kylmänrauhallisesti auton alle ja se tuntuisi niin hyvältä. Kaverini juoksisivat liian myöhään paikalle. He näkisivät minun makaavan maassa. He alkaisivat itkeä ja soittaisivat ambulanssin. Tuntuisi niin hyvältä, että kerrankin he oikeasti tajuaisivat, miltä minusta tuntuu. Tuntuisi hyvältä, kun iskä ja äiti kuulisivat tapahtuneesta. He tajuaisivat, että minulla oli oikeasti paha olla. Mutta en halua aiheuttaa läheisilleni pahaa oloa yhtään enempää, olen tehnyt sitä jo liikaa. Asia nyt on vain niin, että on mielestäni pitää minua täällä maailmassa, koska minulla on niin paha olo. Yritän ja yritän ja yritän jaksaa, mutta alan olla väsynyt odottamaan sitä tyhmää ”parempaa huomista”. Olen odottanut sitä jo niin kauan. Auttaisipa joku nyt…

Viekää minut pois...

Pliis..en halua kuulla nyt mitään valituksia siitä, kuinka kierin itsesäälissä tai kuinka olen surkea ihminen, enkä mieti oikeita ongelmia, vaan olen itsekäs ihminen joka valittaa pikkuasioita. Tällä hetkellä kiitos älkää kukaan kirjoittako sitä tuohon kommenttiboksiin..Jos olette sitä mieltä olkaa vain, mutta älkää kiitos nyt sanoko sitä minulle..Tarpeeksi paha olla muutenkin..kiitos.

Koko viikko loman jälkeen on ollut kuin rämpimistä suossa, jossa ei näy loppua. Samalla tuntuu, että vajoaa vain syvemmälle ja syvemmälle mutaan niin, ettei kohta saa enää henkeä. Maanantaina se kaikki alkoi. Aamulla sängystä noustessa itketti. "Ei taas se alkaa. En pysty. En jaksa. En halua." Pakko sinne oli mennä. Niin väsynyt ja surullinen. Kyyneleet valuivat ennen koulua ja koulun jälkeen. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Perjantai. Jokainen päivä samanlainen. Tuntuu kuin kyyneleet polttelisivat silmiä. Et haluaisi enää itkeä, mutta et voi tehdä muutakaan. Kaveri pyytää kahville. Minä vastaan: "Ei tänään." Kaveri pyytää elokuviin. Minä vastaan: "Ei tänään." Kaveri tulee juttelemaan facebookissa. Minä ajattelen: "En jaksa vastata tänään. Lähden pois keskustelusta." Koko ajan samat ajatukset. Älkää puhuko minulle. Tai puhukaa, tai älkää..tai en tiedä enää mitä haluan. Niin paha olla sanotte tai teette mitä tahansa. Haluan vain jonnekin, missä saisin nauraa oikeasti, jossa minun ei tarvitsisi esittää. Jossa minusta pidettäisiin oikeasti. Jossa ei olisi ongelmia. Eikä itkua ja surua..

Päätin sen jo maanantaina. Ostan viikonlopuksi viinaa. Ostan sitä niin helvetisti, että en tajua mistään mitään viikonloppuna. Voi kunpa jäisin auton alle. Voi kunpa tekisin jotain tyhmää. Voi kunpa minua sattuisi. Saatana mikä pelkuri olen, kun en uskalla tehdä sitä nyt. Miksen uskalla? Saatanan pelkuri..Koko ajan mietin ja mietin ja mietin ja ei tekoja..ryhdistäydy tyttö! Mutta siis viinaa viinaa viinaa..Nyt on viinapullo ja oi että kuinka sitä pääsee juomaan! Kaikki tuska ja paha olo katoaa hetkessä. En muista mitään. En tajua mitään. En ymmärrä mitään. Kuka minä olen? Miksi minulla on paha olo? Mitä minulle tapahtuu? Mitään en tajua. Ahh!

Haluan vain pois. En uskalla tehdä mitään, mutta sen tiedän, että haluan pois. Tapahtuisipa se nopeasti. Veisipä joku minut paikkaan, jossa ei enää sattuisi. Rakastaisipa joku minua epätäydellisenä. Rakastaisinpa itse itseäni epätäydellisenä. Tuntisinpa iloa. Tuntisinpa hyvää oloa ilman viinaa. Haluan sinne paikkaan. Tuonne, missä on tuollaista. Haluan unohtaa tämän maailman. Viekää minut sinne...viekää...

Isä, miksi?

Me kaikki tiedämme, kuinka pahalta tuntuu katsoa, kun oma läheinen kärsii. Vielä pahemmalta tuntuu katsoa hänen kärsimistään, jos ei voi mitenkään auttaa. Ei tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä, koska ei halua ainakaan pahentaa läheisensä oloa entisestään.

Minulla on tuollainen tilanne. Isäni voi erittäin huonosti. Hän on hyvin masentunut ja kyllästynyt elämään. Hän muistuttaa minuakin joka päivä siitä, kuinka hänen elämässään ei ole mitään elettävää ja kuinka hän on väsynyt kaikkeen. Minun on lapsena hyvin vaikea sanoa tai tehdä mitään. Yritän vain kuunnella häntä parhaani mukaan ja kunnioittaa häntä ja hänen mielipiteitään. Välillä on kuitenkin hyvin vaikea kuunnella isää ja hänen juttujaan. Nykyisin hän juo joka ilta, koska hän haluaa edes hieman rentoutua. Lisäksi hän treenaa joka päivä noin kaksi kertaa, minkä vuoksi hänellä on kamalia kipuja esimerkiksi oikean käden olkapäässä. Hän juo myös sen vuoksi, ettei hänen tarvitsisi syödä kolmiokipulääkkeitä, jotka tekevät hänestä aivan hullun. En tiedä, kuinka hän on mennyt tuohon kuntoon. Hän on aivan iloton koko ajan ja huutaa aivan pikkuasioista. Lisäksi hän katselee iltaisin pikkusiskojeni käytyä nukkumaan surullisia musiikkivideoita netistä samalla kuin juo. Sitten hän ihailee kuolleita muusikoita, varsinkin heitä, jotka ovat kuolleet alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen. Jopa jouluaattona hän sanoin minulle: "Ajattele, että tuo tyyppi kuoli alkoholiin ja lääkkeisiin, ajattele kuinka lähellä minäkin olen käynyt kuolemaa. " Hän jollain tavalla ihailee kuolemaa ja kuolleita ihmisiä. 

Tuntuu erittäin pahalle, kun oma isä sanoo sinulle vihaisena, kuinka hänen kaikki ongelmansa johtuvat sinusta. Eräs päivä iskä huusi minulle, kuinka minä olen aiheuttanut hänen pahan olonsa ja kaiken. Hän sanoi, että en ymmärrä häntä yhtään ja kuinka kiittämätön ja surkea lapsi olen. Sen jälkeen hän tokaisi, että minulle olisi aivan oikein, että hän kuolisi. Hän sanoi, että minulle olisi oikein kärsiä ja kestää sitä pahaa oloa, jota hänen lähtemisensä minulle aiheuttaisi. Silloin mielessäni pyöri vain yksi kysymys: "Isä, miksi?"

Yritän.

Välillä sitä tarvitsee jonkun ihmisen herättämään itsensä tähän todellisuuteen. Välillä sitä tarvitsee jonkun, joka kertoo sinulle totuuden, koska et halua tai pysty itse siihen uskomaan. Välillä taas sitä tarvitsee jonkun kertomaan, että sinulla ei ole kaikki asiat niin kuin luulet, niin hyvin tai niin huonosti kuin luulet. Minä tiedän, kuten varmasti te kaikki muutkin, jotka tätä luette, ettei minulla ole kaikki aivan hyvin. Ei kenelläkään maailman ihmisellä voi olla kaikki aivan hyvin. Sehän on mahdottomuus. Välillä on todella vaikeaa ja paha olla, mutta sitten kun vaikeuksiaan kohtaa ja voittaa, tuntuu kuin kaikki ne vaikeudet vain kasvattaisivat ja vahvistaisivat sinua ihmisenä. Minäkin uskon siihen kaikkeen myös vaikeina hetkinä. Uskon, että jos en olisi kohdannut näin paljon vaikeuksia, en olisi näin vahva kestämään koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta silti välillä meinaa iskeä epätoivo ja tunne, mitä jos huomenna ei olekaan kirkkaampaa ja parempaa elämää? Mitä jos huomenna kaikki on huonommin? Tiedän tiedän, niinhän ei saisi ikinä ajatella, vaan pitäisi uskoa "parempaan huomiseen", mutta onko se totuus? Vai onko se vain se mitä haluamme uskoa? Että huomenna kaikki on paremmin, koska tänään kaikki on päin persettä? Mistä tiedämme, ettei huomenna kaikki lyö turpiin vielä enemmän? - Emme mistään.

Kyllä, minulla on nyt mennyt välillä paljon paremmin. Olen löytänyt elämääni uusia ihmisiä, jotka ovat tehneet elämästäni elämisen arvoista. Olen nauranut. Olen nauttinut joistain päivistä edes hetken. Minä olen kirjoittanut myös toista blogia tässä samalla, jossa kerron rakkaudesta sen iloista ja suruista. Vaikka minulla on mennyt välillä myös paremmin, se ei tarkoita, että kaikki olisi nyt hyvin. Kaikki me tiedämme, ettei haava parane hetkessä, vaan se vie aikaa. Sama pätee minun tilanteessani ja varmasti monen muunkin tilanteessa. Joutuu odottamaan jopa vuosia, että kaikki se, mitä on joutunut kokemaan korjaantuu ja pystyy nauttimaan taas täysin siemauksin elämästään. Pitää malttaa odottaa ja kestää kaikki takapakit, joita omassa jaksamisessa joutuu kohtaamaan. Ja pitää myös antaa ihmisten auttaa, vaikka se olisi vaikeaa. Minä tiedän, etten itse voi tehdä kaikkea. Vaikka loppupeleissä se olen minä, joka päättää omasta elämästään, en pysty tähän tällä hetkellä yksin. Tarvitsen ihmisiä ja tukea, ja olen myös valmis antamaan sitä niille, jotka sitä tarvitsevat. Kenenkään ei kuulu jäädä yksin. Ei kenenkään.

Tulin tänään kotiin kahden viikon perheen luona olon jälkeen. Tiesin jo eilen, että tämä ilta tulee olemaan täynnä kyyneliä. Mikä minua kotona odotti? Tyhjä jääkaappi, kasa koulukirjoja muistuttamassa minua siitä, kuinka vain olin laiskotellut koko loman, yksinäinen hiljainen asunto...eikä yhtään rakasta ihmistä. Väkisinkin siinä alkaa silmät kostumaan. Lisäksi minua odotti kirje. Kirje oli minun lääkäriltäni, jossa hän kirjoitti lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle sekä kuvaili minua ja minun ongelmani. Vasta silloin tajusin, että asiat ovat ehkä vielä huonommin kuin olen edes osannut ajatella. Diagnoosissani luki: Keskivaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi paperissa kuvailtiin minun alkoholikokemuksiani, jotka ovat olleet todellisia ylilyöntejä ja vähällä tappaa minut. Tajusin, että jos jatkan tätä samaa kaavaa enkä anna kenenkään auttaa minua, vaan kierin vain itsesäälissä, mikään ei tule muuttumaan. Jatkan tuota helvetinmoista juomista, yritän joka kerta jotain  tyhmää kunnes onnistun, itken täällä blogissa, kuinka mikään ei ole hyvin, mutten uskalla tai osaa tai viitsi tehdä asialle mitään. Kai olen aina ajatellut, etten voi tehdä asialle mitään, että minut on "tuomittu" tähän. Mutta nyt olen päättänyt edes yrittää. Minulla ei ole nimittäin mitään menetettävää.