Koukussa

Laskin tänään minun lukioaikani kaikkien kurssien arvosanojen keskiarvon. Sain lukuaineiden keskiarvokseni 9,5. Kyllähän se tavallaan tuntuu melko hyvältä, että olen Suomen kovatasoisimmassa lukiossa aivan uskomattomien oppilaiden keskellä ja silti olen monta kertaa pystynyt voittamaan itseni ja saamaan niitä kymppejä. Lisäksi se tuntuu hyvältä, että olen saanut näinkin hyvin yhdistettyä urheilun ja koulun yhteen. Se on nimittäin välillä erittäin vaikeaa. Nytkin pääsin koulusta 11, minkä jälkeen menin heti tekemään aamupäivä punttitreenin. Illalla menen vielä tunniksi spinningiin aerobisen treenin vuoksi. Tässä välissä minun pitäisi nyt jaksaa lukea matematiikkaa, mutta olen hyvin väsynyt. Ei se ole ruusuilla tanssimista, kun joutuu tasapainotella näiden kahden erittäin tärkeän asian kanssa. 

Koska olen onnistunut pitämään arvosanani ja tasoni melko hyvänä vielä lukiossakin, en ole millään valmis luopumaan siitä. Olen ikään kuin jäänyt koukkuun niihin hyviin numeroihin. Kun nyt on saanut tuollaisen 9,5 keskiarvon, jo pelkkä 9 keskiarvo tuntuu minusta aivan mitättömältä. Ehkä olisi jollain tavalla ollut parempi, että numeroni olisivat laskeneet lukioon tullessani hieman enemmän, koska sitten ei olisi ollut näin suuria paineita. Toisaalta en tiedä, olisinko henkisesti kestänyt niitä seiskoja ja kaseja kokeista. 

Kaiken koulun lisäksi olen jäänyt aivan koukkuun urheiluun. Aina jos minulla on aikaa menen salille. Nyt olisi tarkoitus tehdä tuplatreenit ainakin tänään ja perjantaina. Tuplatreeneissä menen siis kaksi kertaa päivässä salille. Toisaalta muina päivinä olen yleensä sen tuplatreenien ajan putkeen salilla. Saatan ensin juosta vaikka 30 minuuttia, sitten treenata rinta/selkä treenin 45 min ja mennä vielä tunniksi spinningiin. Mielestäni se on aivan normaali treeni. Luulenpa vaan, että kun kalorimäärä alkaa pienentyä niin myös treeniajat pienentyvät. En nimittäin usko, että jaksan tehdä treenin jossa poltan 1200 kaloria, jos saan syödä vain 1300 kaloria. Saa nähdä, millainen tästä keväästä tulee. Ainakin se on varma, etten todellakaan anna numeroideni enkä fyysisten suoritusteni laskea. En ainakaan helpolla. Minut pitää lähes sitoa tuoliin, jos minun haluaa pysyvän paikoillaan, vaikka olisi aikaa mennä salille tai lukea kokeisiin. Ei, ei se taida olla kovin tervettä, mutta toisaalta, tämä on minun elämäni, ja elän tätä juuri sillä tavalla kuin itse haluan. 

Sekavat fiilikset

Nyt on taas kyllä todella sekavat fiilikset. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen saanut pudotettua jo lähemmäs 4 kg painoa sekä oppinut syömään ja treenaamaan entistä paremmin. Toisaalta minua pelottaa huominen. Huomenna minulla alkaa taas koulu ja joudun yhdistämään tämän erittäin kurinalaisen syömisen kymmeniin läksyihin ja koulutehtäviin sekä pitkiin päiviin. Minulta on tämän parin kuukauden aikana kysytty, että miten pystyn syömään näin kurinalaisesti. No, mielestäni tämä vaihe ei vielä edes tunnu niin pahalta, kun tiedän, että edessä tulee olemaan jotain paljon pahempaa. Lisäksi minua pelottaa miten jaksan taas koulun. Jotenkin henkinen hyvinvointini laskee hyvin nopeasti hyvin hyvin alas koulun ja arjen aina alkaessa. En jotenkin osaa nauttia elämän ja arjen pienistä iloista. Haluaisin aina vain lomailla ja olla sellaisessa maailmassa, jossa ei olisi kiirettä eikä stressiä. Tiedän, ettei se ole mahdollista. Yksi päivä jäin miettimään sitä, miten hyvin minulla oli asiat viime keväänä koulujen lähestyessä loppuaan. Minulla oli poikaystävä, olin lähdössä kaverini kanssa risteilylle, isäni kanssa etelään, koulua oli enää 2 viikkoa, ei ollut enää kokeita, oli lämmin...Kaikki oli hyvin. Silloin en vain osannut arvostaa niitä asioita todellakaan niin paljon kuin mitä olisi pitänyt.

Tälläkin hetkellä päässäni pyörii miljoonia ajatuksia samaan aikaan. Minun pitäisi lähteä salille. Nukuin viime yönä pari tuntia, joten en millään vain jaksaisi. Minun pitäisi katsoa hieman koulujuttuja, en vain jaksaisi millään. Minun pitäisi siivota. Minun pitäisi jotenkin koota ajatukseni, etten taas aamulla ensimmäisenä herättyäni ala itkeä. Niin on käynyt niin monta kertaa koulun alkaessa. En kestä sitä itkua, sillä siitä ei vain tule loppua. Toivon ja rukoilen niin paljon, että tämä arkeen palaaminen sujuisi edes jollain tasolla helpommin. Helppoa se ei ikinä tule olemaan, mutta edes vähän helpompaa kuin viimeksi, jooko?

Pitkästä aikaa

Anteeksi, kun en ole nyt hetkeen ehtinyt teille kirjoitella. Aloitin tuossa vähän aikaa sitten toisen blogin, joten senkin työstämiseen ja kirjoittamiseen on mennyt aikaa. Lisäksi treenaus ja tämä dieetti ovat vieneet melko paljon jaksamistani. Nyt ajattelin kuitenkin pitkästä aikaa kirjoittaa tännekin tämän hetken fiiliksiäni ja oloani.

Nyt en ole jotenkin ehtinyt edes ajatella, onko minulla hyvä vain huono olla. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta niin se vain on. Kaikki ajatukseni ovat oikeastaan kiinni siinä, monelta menen salille, mikä treeni tänään on, mitä syön tänään, onko minulla nälkä jne. En tiedä, toisaalta se on hyvä asia, etten "ehdi" niinkään masentua, mutta toisaalta minua pelottaa, että tämä kaikki peittää oikeat tunteeni piiloon ja jossain vaiheessa huomaan, että olen sekä jäänyt koukkuun tähänkin hommaan että peittänyt aiemmat ongelmani niin syvälle, ettei niitä taaskaan helposti löydetä. Välillä sitä tuntuu, että on oikea ongelmapesäke.

Vaikka kirjoitin tänne yhdessä vaiheessa siitä, kuinka aion mennä vetämään pään täyteen ja tehdä vaikka mitä, en onneksi mennyt. Ajattelin nyt (ainakin yrittää) pysyä viinasta erossa mahdollisimman kauan. Ensinnäkin sen takia, että se ei sovi tähän diettaamiseen ollenkaan. Toiseksi sen takia, että tiedän, millaista riskipeliä se on, kun minä lähden juomaan. Ei ole mitään järkeä hankkia itselleen kauheaa oloa tai pahimmassa tapauksessa teho-osastopaikkaa.

Hieman minua pelottaa, miten tulen kestämään pidemällä aikavälillä sekä koulupaineet että treenipaineet ja ruokapaineet. Toivon kuitenkin, että tämä kaikki kasvattaa minusta vain vahvemman ja vahvemman ja että lopulta kaiken tämän jälkeen voisin kerrankin olla tyytyväinen itseeni ja nähdä itseni voittajana. - Näiden kaikkien ongelmien, vaikeuksien ja töiden voittajana.

Sport, sport, sport

Nyt on ollut viikon treenejä putkeen. Tänään oli pakko pitää lepopäivä, koska muuten tuloksia ei näy, sillä lihakset eivät ikinä lepäisi. Kyllä tämä yksikin lepopäivä teki jo tiukkaa. Teki mieli päästä taas rääkkäämään itseään salille. Tuntea se polte jokaisessa lihaksessa ja katsoa sen sykemittarin nelinumeroisia lukuja, kuinka hyvältä se tuntuukaan. Kaikki vitutus, ahdistus, suru...kaikki unohtuu hetkessä. Ei ole mitään muuta kuin minä ja se tunne, kuinka vedän itseni aivan loppuun. Rakastan sitä tunnetta. Olen aina ollut hyvin kipuherkkä ja pelännyt kipua. Sen vuoksi en ole ikinä uskaltanut esimerkiksi viillellä, vaikka olisin halunnut. Salin tuottama kipu ja paha olo kuitenkin tuntuu mielestäni ihanalta. Se kun ei millään enää jaksaisi tuhannen kalorin polton jälkeen ja silti pakottaa itsensä jaksamaan. Sitä tunnetta ei voi kuvailla.

Nyt olen ollut dietiillä noin puolitoista kuukautta. Painoa on tämän matkan aikana pudonnut noin 1,5-2 kg. Tuntuu uskomattomalta, miten olen saanut pudotettua noinkin hyvin painoa syömällä paljon proteiinia ja välttämällä hiilareita. Lisäksi urheilumääräni ovat kyllä olleet melko kreisejä välillä pakko myöntää. Minusta vain tuntuu, että en jaksa olla kotona. Joo joo, voisin olla kavereiden kanssa tai tehdä jotain mistä nautin. Mutta minä nautin siitä fiiliksestä, jonka saan salilta. Ensin aamupäivällä 1,5 tunniksi treenaamaan jalat ja illalla tunniksi spinningiin. Kaloreita paloi taas sellainen 1200. Merkkailen päivittäin taulukkooni joka-aamuisen painoni, treeninin, kalorinkulutukseni jne. Kyllä siellä kehitystä näkyy. Kohti unelmavartaloa. Check.

En todellakaan ihaile mitään langanlaihaa anorektikon vartaloa. Minun tulevaisuudenhaaveenani on body fitness-kisat, kunhan joskus sinne asti pääsen. Siispä unelmavartaloni on erittäin lihaksikas ja kovan työn takana oleva vartalo. Sellainen jota ei pelkällä syömättömyydellä ja juoksemisella saa. Se vaatii niin paljon uhrautumista ja niitä kyyneleitä myös. Täytyy myöntää, että onhan se rankkaa joka päivä viedä kouluun omat ruoat, nukkua nälässä, syödä välipalaksi niitä proteinipatukoita, jotka aiheuttavat jo lähes oksennusrekation...mutta tämä on minun valintani ja tätä haluan kuitenkin loppupeleissä tehdä. Minun itseni kontrolloiminen, niin koulussa, treeneissä kuin syömisessäkin on minulle erittäin tärkeää. Ilman sitä minä en olisi minä.

Kohta on käytävä nukkumaan, ennen kuin nälkä taas yllättää. Ensin vielä kuitenkin huomiset eväät valmiiksi ja aamulla minua odottaa taas kaurapuuro raejuustolla taikka sitten ihana maustamaton, rasvaton rahkani..namiii.

Kokeiden palautus

Okeii eli tänään oli kokeiden palautus. Sain tänää seitsemästä kokeesta viisi takas. Loput saan vasta hiihtoloman jälkeen. Mutta siis sain viidestä kokeesta niin neljästä 10 ja yhdestä 9,5. Ihan tyytyväinen oon, enkä oo stressanu näköjää turhaan!

No pain, no gain

Anteeksi äiti ja isä

Koeviikko. En voi edes kuvailla sitä helvettiä. Särkylääkkeitä menee joka päivä noin kolme kappaletta. Kyyneliä valuu silmistä joka tunti. Joka päivä kokeisiin luetaan se 10–12 h. En todellakaan tunne itseäni kohtaan armoa. Sattuuko sinua? No hyvä. Ei tuloksia kuulukaan saada helpolla. Nyt olen alkanut huomata, kuinka sairasta tämä on. Tämä kaikki ei ole enää ainoastaan henkinen taistelu henkistä pahoinvointia vastaan. Tämä on nyt myös fyysinen taistelu fyysistä pahoinvointia vastaan. Olen nyt joka päivä kokeisiin lukiessani saanut useita ahdistuskohtauksia. Silloin kaikki sumenee. Ensin syke alkaa nousta. Pian sen jälkeen huomaa, kuinka kädet alkaa täristä ja menee aivan paniikkiin. Kyyneleet alkavat valua silmistä ja alat huutaa. Välillä olet vain aivan hiljaa, koska et pysty itkemään. Lopuksi sinua alkaa vielä oksettaa. Minulla on tällä viikolla käynyt monta kertaa erittäin lähellä, etten olen työntänyt sormia kurkkuun ja oksentanut. Olen onneksi pystynyt välttämään sen. Minua vain pelottaa, mitä minulle on käymässä, kun kehonikin voi jo näin huonosti. Minua huimaa nykyään jatkuvasti oksettamisesta puhumattakaan. Koko ajan on erittäin heikko olo, eikä oloa todellakaan helpota ikuiset itsesyytökset ja itsensä pakottaminen lukemaan kymmenen tunnin jälkeen sekä pelko siitä, ettei osaa mitään. Muutaman kerran, kun en omasta mielestäni ole osannut ”mitään”, minulla on käynyt mielessä myös tarttua veitseen. Välillä tekisi niin paljon mieli iskeä veitsi vatsaan tai vaikka jalkaan ja huutaa itselleen: ”No osaatko nyt ne matematiikan kaavat?!” En ole onneksi uskaltanut tehdä sitä…vielä…

Jokainen kerta, kun kuulen ambulanssin äänen, haluaisin itse olla se, ketä he hakevat. Tiedän, että se kuulostaa kauhealta. Jotenkin toivoisin vain poispääsyä tästä kaikesta. Haluaisin, että minut ja minun pahaoloni huomattaisiin ja voitaisiin poistaa. Ai niin, se on jo huomattu, eikä sitä saa pois. Ainoa mahdollisuus siis on se, että minä vain nukahdan. Tänään äitini sanoi minulle: "Joka päivä odotan ja pelkään vain sitä puhelua, että olet oikeasti juossut sen junan tai auton alle. Se sattuu niin paljon. Antaisin kaikkeni, että sinä tyttökulta olisit vain onnellinen." Minä tiedän, että kaikki toivoisivat minun olevan onnellinen. Minäkin toivoisin, että voisin sanoa olevani onnellinen. Tuntuu vain, että sisälläni oleva toinen tyttö on ottanut minusta vallan. Jokainen päivä käyn taistelua sitä vastaan, että elän täällä. Jokaisesta päivästä selviäminen on minulle jo suuri saavutus. Tuntuu pahalta nähdä, että olen aiheuttanut läheisilleni niin pahan olon minun takiani. Toisaalta olisi ehkä jopa parempi, etteivät he tietäisi tästä kaikesta. Olisi parempi, että heidän ei tarvitsisi nähdä minun kuihtumistani pikku hiljaa loppuun. Jokainen päivä osa siitä oikeasta minusta katoaa pois. Tuntuu, että elämäni vain kuihtuu pois ja samalla myös minä kuihdun pois.  En halua, että läheisini joutuvat pikku hiljaa hyvästelemään minut askel askeleelta. Se tuntuu niin pahalta. Kaverit yrittävät kertoa, kuinka tärkeä heille olen. Pikkusiskot soittelevat minulle. Äiti ja isä tekevät kaikkensa, että pysyisin täällä. Mutta entä jos olen vain niin väsynyt? Mitä minun pitäisi tehdä? 

(kuvat:www.weheartit.com)

Enkeli

Joka päivä yritän unohtaa. Joka päivä yritän unohtaa sisälläni elävän hirviön ja sen tuskan, jota se hirviö aiheuttaa. Joka päivä yritän peittää itkuni, ahdistukseni, pelkoni, haavani...yritän peittää kaiken. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan. Olen kohta vuoden kirjoittanut tätä blogia. Vanhimpia tekstejä lukiessani huomaan, kuinka paljon "terveempi" silloin olin. Vaikka minulla oli silloin jo paha olla, en kuitenkaan ikinä ollut näin pahassa jamassa. Mitä tästä voisi päätellä..Olen vuoden aikana saanut apua enemmän kuin olisin edes ansainnut. Minua on kuunneltu, tuettu, autettu...ja minä surkimus olen vain mennyt huonompaan suuntaan. Olen yrittänyt ottaa kaikki hoidot tosissani. Olen yrittänyt välttää alkoholia, koska se ei vain minulle sovi. Olen yrittänyt käydä niissä kaikissa miljoonissa tapaamisissa, joissa minua on yritetty auttaa. Olen yrittänyt kuunnella vanhempieni neuvoja ja kertoa heille miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen yrittänyt niin paljon. Ja valitettavasti..enempään en vain pysty.

Joka ilta nukahdan itkuuni. En kestä olla ajatuksieni kanssa. Itken ja itken, kunnes nukahdan. Aamulla herään   ja alan itkeä. En haluaisi nousta. En haluaisi mennä kouluun. Tuntuu niin pahalta olla siellä, kun koko ajan joutuu pelkäämään sitä, milloin tekee jonkun virheen tai epäonnistuu. Tuntuu pahalta myös koko ajan esittää, että kaikki on hyvin. Ei voi näyttää ollenkaan, miltä tuntuu. Koulun jälkeen itkettää taas. En jaksaisi edes hengittää ja silti pitäisi mennä salille pariksi tunniksi ja tehdä läksyt. Ei kun erilaisia särkylääkkeitä naamaan ja menoksi. Päätä särkee ja oksettaa, mutten jää kotiin. En kestä olla siellä neljän seinän sisällä. En oikeastaan tiedä, miksi edes otan niitä särkylääkkeitä enää..eivät ne enää auta mitään, kun syön niitä joka päivä useita kappaleita. Salitreenin jälkeen oksettaa vielä enemmän, mutta se tuntuu hyvältä. Minä olen ansainnut ne rääkit. Sitten kotiin syömään ravinto-ohjelman mukaisia ruokia, joiden kalorimäärää iskä tiukentaa kohta entisestään. Eihän minun surkimuksen paino ole pudonnut haluttuun tahtiin...Ruoan jälkeen ne kaikki tuskaiset läksyt. En osaa, en osaa, en osaa..Alan itkeä. Kello on jo kaksitoista. Ai niin..unilääkkeet..muuten nukkumisesta saa vain haaveilla.  Itken ja itken sängyssä ja mietin seuraavaa päivää. Sitä kuinka väsynyt olen kaikkeen. Sitä kuinka surkea olen valittaessani koko ajan näitä ongelmia. En haluaisi itkeä ja surkutella, vaan haluaisin auttaa oikeasti hädässä olevia. Minun mieleni ei vain anna minun levätä. Se itkettää ja kiduttaa minua koko ajan. Nukahdan kahden aikaan. Minulla on viisi tuntia aikaa nukkua..ennen seuraavaa päivää..ei taas...

En voi sille mitään. Joka päivä mietin, kuinka ihanaa olisi vain nukkua. Nukkuisin vain koko ajan. Olisin kaunis ja kaikkien rakastama unelmatyttö. Olisin valkoisessa mekossani ja näkisin kaunista unta. Ihmiset muistelisivat minua hyvällä. He eivät itkisi, vaan muistelisivat kuinka ihana ja rakas tyttö heille olin. He silittäisivät minun hiuksiani ja katsoisivat minun enkelimäisiä kasvojani. He tietäisivät, että minulla olisi paljon paljon parempi olla. He eivät vihaisi minua, vaan rakastaisivat minua. Sitä minä toivoisin.

En enää itkisi. En enää haluaisi olla täydellinen. En enää aiheuttaisi tuskaa itselleni enkä muille. Enkeli.Kaunis kaunis enkeli.

One week.

kuvat: (www.weheartit.com)