Rangaistus

Välillä on todella rankkaa pakottaa itsensä tekemään asioita, joita ei vain haluaisi tai jaksaisi tehdä. Itsensä pakottaminen ei ole niinkään fyysistä, vaan henkistä pakottamista ja haukkumista, jos ei suostu tekemään niin kuin "pitäisi" tehdä. Ehkä pahinta kaikessa tässä on kuitenkin se, jos ei tee niin kuin käsketään. Silloin seuraa kamala ja inhottava rangaistus, jotka tekevät pahaa joko fyysisesti tai henkisesti.

Otetaan esimerkkinä tämä viikko. En ole saanut nukuttua kuin n. 4 h per yö. Olen siis koko ajan ollut erittäin väsynyt. Niinpä en ole nyt kolmeen päivään käynyt salilla tai treeneissä, koska koulun jälkeen olen ollut aivan poikki, enkä ole kyennyt melkeinpä edes nousemaan sängystä. Siinä tilanteessa tuntui lähes pakolliselta nukkua edes pari tuntia sen sijaan, että menisin salille. Mutta nyt...mikä syyllisyys minua vaivaakaan..Joku sisälläni sanoo, kuinka huomenna tulen katumaan sitä, mitä olen nyt tehnyt. Huomenna minut pakotetaan olemaan vähillä syömisillä koko päivä, koska en ole urheillut. Lisäksi tulen itkemään, kuinka paha olo minulla tulee salilla olemaan. Joudun treenamaan monia tunteja pienellä energiamäärällä. Joudun treenien jälkeenki syömään vain sen verran, mikä on aivan pakko. "Mitäs et ole treenannut kolmeen päivään", joku pääni sisällä sanoo. Tekisi mieli itkeä ja pyytää anteeksi ja toivoa, että saisin edes vähän armoa. Mutta pikku hiljaa tajuan, että se olen minä itse, joka nämä kaikki rangaistukset asettaa. Jos en siis itse tee asialle mitään, eivät nämä rangaistukset tule ikinä loppumaan. Välillä rangaistukset ovat tuollaisia fyysisiä rääkkäyksiä välillä esimerkiksi henkistä haukkumista. Pahinta tässä tosiaan on, että jos en itse tee mitään, tämä ei lopu. Niinpä...

Mitä tänne jää

Kuolema. Se on niin lopullista. Siitä ei ole paluuta. Meillä kaikilla tulee niin kova ikävä. Eikä ikinä tiedä, milloin on oma vuoro.

Tänään minun ikäiseni nuori tyttö kuoli auton yliajamana tietämättömänä siitä, että hänen elämänsä ei jatkuisi enää huomenna. Hän eli normaalia perjantaita iloisena ja kaikkien rakastamana. Pari minuuttia lopettivat hänen elämänsä ja samalla muuttivat kaikkien hänen läheistensä elämän. Nyt hän ei enää ikinä hymyile, eikä moikkaa ketään iloisesti. Hän ei enää ikinä tule puhumaan facebookissa tai kysele kuulumisia. Hän ei ole enää ikinä paikalla. Juuri tuo on kuoleman kamalin puoli, sanat: ei ikinä enää. Minä en kyseistä tyttöä tuntenut, mutta erittäin hyvät ystäväni hänet tunsivat ja kyllä aina henkilön poismeno satuttaa. Ikinä ei tiedä, koska elämä loppuu. Juuri nyt minä voin elää elämäni viimeisiä minuutteja, voi olla etten herää enää huomenna. Voi olla, että joku minulle läheinen henkilö ei ole täällä enää huomenna. Minun pitäisi rakastaa tätä elämää ja kaikkia minulle rakkaita henkilöitä joka päivä niin helvetisti. Minun pitäisi nauttia tästä kaikesta ja pitää hauskaa, aivan kuin tämä kyseinenkin tyttö varmasti teki. <3 Toivon hänen läheisilleen erittäin paljon enkeleitä ja jaksamista. Ja ennen kaikkea kyseiselle tytölle: Kaikilla on häntä ikävä, mutta aivan varmasti hänellä on nyt parempi olla, ainakin me kaikki toivomme niin. <3

Itselleni kuolema sanana herättää paljon sekalaisia tunteita. Tuntuu väärältä, että tyttö, joka rakasti elämää ja jolla olisi ollut niin paljon kaikkea edessä, vietiin pois. Minä taas valitan päivästä päivään, kuinka en enää jaksa. Minä jopa yritän tahallisesti aiheuttaa kuoleman. Kun kuulin tytön kuolemasta, mieleeni heräsi heti kysymys: "Miksi hän, miksen minä?" Miksi minä joudun elämään elämää, josta en pidä yhtään, mutta tyttö, jolla oli paljon ystäviä ja läheisiä ja hieno tulevaisuus, otettiin pois? Tiedän, ettei saisi ajatella näin, miten minä ajattelen. Sen takia olen yrittänyt pitää kaiken tämän sisälläni. Haluan osoittaa kaikille tukeni ja välittämiseni, mutta samalla pääni sisällä pyörivät nämä ajatukset. Ja voin sanoa, ettei ole helppoa joka päivä ajatella, että kuinka vapauttavaa olisi jäädä sen auton alle...Kunpa en ajattelisi.

En halua kuulla minkäänlaista viha-postia: "No v**** mene ja tapa ittes, jos haluut!" Kyllä tiedän, että voisin tehdä sen koska vaan, ei minua kukaan estä. Yksin asuva ja kykenevä tyttö voi tehdä elämälleen hetkessä, mitä haluaa. Mutta nyt kun näen, kuinka tänään kuolleen tytön läheiset ja jopa tuntemattomat kuten minä kärsivät ja itkevät hänen puolestaan, mietin vielä kerran. Haluanko oikeasti, että vanhempani itkevät noin paljon? Tai että kaverini eivät löydä sanoja ja syyttävät itseään? - En halua. Haluaisin mahdollisimman helpon elämän kaikille, ilman kärsimystä ja pahaa oloa. Valitettavasti se ei taida olla tässä kurjassa ja ikävässä maailmassa mahdollista. - Aina joku kärsii, tänään sinä huomenna minä.

Missä toivo?

Olin kyllästynyt valehtelemaan. Olin kyllästynyt sanomaan: "Joo kaikki on ok." Kaikki ei nimittäin todellakaan ollu ok. No sitten eräänä päivänä kerroin terveystarkastuksessa: "Joo oon tosi väsyny, ei mua enää kiinnosta mikää, koitan vaa selvii aina yhestä päivästä, se on jo mulle voitto. Ei mua enää naurata mikään. Juu haluisin kuolla. Juu juon nykysin tosi paljon. Joo treenaan itteni henkihieveriin, koska vituttaa. Joo syön helvetisti särkylääkkeitä, koska päätä särkee nykyään koko aja ja vatsaa koskee tää kaikki turhien asioiden jännittämine ja stressaaminen. Enkä todellakaa aio lopettaa juomista, niitä särkylääkkeitä enkä sitä treenaamista puhumattakaan niistä monista kymmenistä tunneista mitä luen kokeisiin." Terveydenhoitajan naama oli näkemisen arvoinen. Hän kirjoitti lähetteen lääkärille, sanoi, että psykologi ottaa yhteyttä, ja teki vielä kaiken lisäksi masennustestin. Tuntui toisaalta hyvältä, että kerrankin joku otti tosissaan ongelmani ja halusi auttaa minua. Toisaalta mielessäni oli koko ajan se sama ajatus: "Ei toikaan mitään osaa auttaa. Ihan vitun sama mitä se tekee..ei auta ni ei auta." Päätin silti mennä sinne lääkäriin...Siinä sitä sitten mentiin.


Lääkäri puhui kanssani hetken aikaa, jonka jälkeen hän totesi: "Nyt puhutaan tyttö-kulta sellasista asioista, ettei enää oo pelleilyille varaa. Tää on nyt todella vakavaa." Lääkäri oli melko varma, että mulla olis jonkun asteinen masennus ja ettei se tällä menolla johtaisi mihinkään hyvään. Siinä huoneessa istuessani mietin: "Miten helvetissä oon joutunu tähän jamaan? Mitä oon tehny väärin? Miten musta elämäniloa täynnä olevasta tytöstä tuli tällainen?" En tiedä sitä edes itse...Lääkäri kirjoitti mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle arviokäynnille ja eiköhän siitä paikasta tule mulle aika tuttu tässä lähiaikoina..Vaikka luulen, ettei ne mitään osaa kyllä tehdä tälle mun ololle...no ehkä ihmeitäkin tapahtuu. Lisäksi lääkäri määräsi mut verikokeisii, jos mulla olisi vaikka jokin sairaus, joka aiheuttaa tämmöstä mielialan laskua. Pelottavaa, miten itse ei ole edes tajunnut, kuinka vakavista asioista nyt oikeasti puhutaan. Nykyään omat vanhemmatkin ovat todella varovaisia mitä mulle sanovat ja soittelevat koko ajan. Ehkä mulla ei oikeasti olekaan kaikki ihan hyvin..tai no ei olekaan, mutta nyt muutkin alkaa tajuta sen...

Sana

Itku. Pelko. Tuska. Väsymys. Julmuus. Kylmyys. Hiljaisuus. Kipu. Lähtö. Hyvästi. Kuolema.

Perfect

Kaikki kuvat osoitteesta: www.weheartit.com

Niinpä niin

Juttelin äitini kanssa pari päivää sitten. Itku kurkussa sinä päivänä kuten jokaisena muunakin päivänä totesin:"Eiköhän huomenna ole helpompi olla täällä yksin." Äiti huokaisi ja totesi hiljaa: "Kulta-pieni, elämä on liian lyhyt siihen, että koko ajan on paha mieli." Äiti on aivan oikeassa. Haluanko tuhlata elämäni siihen, että asun Helsingissä, käyn Suomen parasta lukioa vain lukion maineen takia, olen kauheassa ikävässä koko ajan ja itken yksiössäni, miten tässä ei ole mitään järkeä. - En halua. Haluaisin tällä hetkellä vain painautua äidin kainaloon ja olla siinä hetkessä ja katsoa, mitä huominen tuo tullessaan. - Ainiin, sehän tuo tullessaan kasan läksyjä, treenit 8 h koulupäivän jälkeen, imuroinnin ja muun siivoamisen kotona sekä hetken omaa aikaaki pitäisi johonkin väliin laittaa...Ja sitten koko ajan yritän vain taistella pahaa mieltä vastaan, sulkea sen pois ja keskittyä johonkin muuhun.. On väärin myöntää olevansa heikko ja palata kotiin..On väärin pyytää apua...On väärin mennä lääkäriin...


En voi itselleni ja ajatuksilleni mitään, mutta nykyisin entistä useammin ja useammin mielessäni pyörii se sama sana aamusta iltaan: kuolema. Olisiko se helpompi tapa? Olisiko se oikea tie? Tiedän, ettei ole. Mutta minusta tuntuu, ettei elämässäni ole mitään odottamisen arvoista. Ei mitään ilon aihetta. Samanlaisia suorittamispäiviä päivästä toiseen. Itkua ja tuskaa aamusta iltaan. Unettomuutta ja ahdistuneisuutta enemmän kuin keho kestää..Lääkärikäyntejä enemmän kuin ehtii käydä..Miksi en saa mennä nukkumaan ja nukkua rauhassa? Miksi minut pitää pitää hereillä tässä maailmassa, jossa en viihdy? Maailmassa, jossa minulla ei ole loppupeleissä mitään. Kaikki ovat täällä loppupeleissä yksin, minä olen liian heikko olemaan yksin...

Tärkeysjärjestys

Jokaisella meillä on elämässä tärkeysjärjestys. Joku arvostaa elämässä eniten harrastustaan. Hän treenaa henkeen ja vereen ja kaikki muu hänen elämässään tulee aina treenien jälkeen. Toinen pitää huolta läheisistään. Hänelle millään muulla ei ole väliä, kuin perheellä. Sitten on uraihmisiä. Uraihmiset ajattelevat uraa ja sillä etenemistä. He tekevät töitä ja kaikki muu tulee työn teon jälkeen. Varsinkin parisuhteet. Uraihminen ei ehdi ihastua, rakastua, seurustella.. Hyvin harvat ihmiset ymmärtävät uraihmistä. On erittäin vaikeaa seurustella tai rakentaa elämää ylipäänsä ihmisen kanssa, jolla on eri tärkeysjärjestys. Totta kai se voi onnistua, mutta helppoa se ei ole.

Useimmilla kuitenkin monet asiat elämässä ovat tärkeitä. Kysymys kuuluukin: Mikä asia on se kaikista tärkein? Minä itse olen aivan kuin uraihminen. Monet ikäiseni ovat kokeneet jo parisuhteita ja kaikenlaisia parisuhteen iloja ja suruja. Itse en ole pahemmin ehtinyt suhdeasioita edes ajatella, koska koulu ja omat harrastukseni vievät kaiken aikani. Koulu kestää päivässä pahimmillaan 8 tuntia. Tämän jälkeen haluan tehdä läksyt erittäin huolellisesti, joten niihinkin menee aikaa vielä 2-3 tuntia. Tämän jälkeen olisi vielä treenit, joten ns. vapaana olisin ehkä kello yhdeksältä illalla. Tämä on syy, jonka vuoksi minulla ei ole ollut niitä nuoruuden parisuhteita ja niiden aiheuttamia iloja ja suruja. 

Hyvin harva jätkä pystyy ymmärtämään ja hyäksymään sen, että näkisi minua vain viikonloppuisin. Ymmärrän sen täysin. Eihän suhde toimi, jos näkee kerran tai kaksi viikossa. Ehkä vähemmänkin. Välillä se koskee, kun katsoo pareja, jotka kävelevät käsi kädessä ulkona ja ovat niin onnellisia yhdessä. Silloin täytyy vain ajatella, että itse on oman tärkeysjärjestyksensä tehnyt. Minä haluan panostaa opiskeluun ja uraani. Haluan sinne huipulle, vaikka se vaatisi mitä. Lisäksi haluan säilyttää harrastukseni, koska ne antavat minulle voimaa ja jaksamista eteenpäin. Ja tietenkin ulkonäkökin pysyy! Monet sanovat minulle, etteivät kovin monet todellakaan pysty samaistumaan elämääni, eivätkä he ihmettele, miksen ikinä seurustele. En minäkään ihmettele. Välillä vain tuntuu, että onko tämä oikeasti se mitä haluan? Haluanko oikeasti jättää nuoruuden ihania kokemuksia ja sen yhdessäolon tunteen opiskelun varjoon? Haluan. Onko minun pakko lukea nyt tuohonkin kokeeseen? On. Enkö voisi jättää menemättä tänään salille? En. 

Se on minun elämäni. Ne ovat minun päätökseni. Ne ovat minun seuraukseni. Välillä ne sattuvat, mutta silloin täytyy ajatella tulevaisuutta. - Sitä, minkä vuoksi niitä töitä teen. Aivan varmasti joku päivä minut palkitaan. Ja olen urani huipulla ja minulla on se mies, joka arvostaa minua ja tärkeysjärjestystäni juuri sellaisena kuin se on. 

Älä tule lähemmäs

Minua ärsyttää niin paljon miehet, jotka eivät arvosta naisia! Minua ällöttää se, kun miehet ajattelevat, ettei naisissa ole mitään muuta kuin se yksi ja sama asia, jonka saamisen jälkeen voi vain vaihtaa naista. Vielä enemmän minua ällöttää, kun miehet ottavat väkisin sen, mitä haluavat. Ja entäs se, kun sinut haukutaan pystyyn sen takia, kun olet erilainen ja haluat antaa itsestäsi kaiken vain sellaiselle miehelle, kenestä oikeasti välität.

Vaikka laittautuisin kuinka kauniiksi ja pukeutuisin vaatteisiin, joissa vartaloni näyttää hyvältä, se ei tarkoita, että olen ns. valmista lihaa, jolla ei ole mitään muuta annettavaa kuin seksiä. Huomasin viikonloppuna, kuinka paljon ylempänä olen monia muita naisia. Olin laittautunut bilevaatteisiin ja lähdössä pitämään kavereideni kanssa hauskaa. Päädyimme eräiden miesten matkaan ja otimme hieman juotavaa heidän kanssaan. Ei kulunut kauaa, kun kaverini olivat miesten kimpuissa ja itse istuin erään miehen vieressä sohvalla. Mies yritti koko ajan saada minulta juuri sen, mitä nykyään kaikki haluavat. Sanoin monta kertaa, etten ole samanlainen tyttö, kuin muut. Haluan, että aamulla, kun herään, mies on vieressäni, eikä ole lähtenyt nopeasti pois. Haluan, että mies arvostaa minussa jotain muutakin, kuin vain seksiä ja ulkonäköä. Haluan, että minua pidetään fiksuna ja upean luonteen omistavana tyttönä. Ja eniten haluan, että se, mitä teen jonkun miehen kanssa, tuntuu minusta itsestäni hyvältä. Jos joku ei tunnu hyvältä, se ei ole oikein. En halua katua tekojani päivän, viikon, kuukauden tai vuoden päästä. En halua tehdä ns. nuorten virheitä, jotka ovat olevinaan osa nuoruutta. Totta kai haluan iskeä miehiä ja pitää hauskaa, mutta voin tehdä sitä ilman, että annan itsestäni sen mielestäni suurimman asian, jokaiselle vastaantulevalle. - Ei semmoinen minä en ole. Joku ja varmasti moni ajattelee eri tavalla. Monelle se ei ole niin suuri asia. Minä kuitenkin haluan pitää henkilöstä, jonka kanssa etenen niin pitkälle. Haluan, että hän arvostaa minua. Toivoisin, että kaikki naiset ajattelisivat samoin. - Valitettavasti nykypäivänä erittäin harvat ajattelevat tällä tavalla.

Kertoessani kyseiselle miehelle nämä ajatukseni hän haukkui minut pystyyn. "Ei se vittu ole niin suuri asia! Mikä helvetti sua vaivaa? Oot sä ihan normaali? Vittu haluun vaa panna sua!" Lopulta pitkän yrityksen jälkeen hän lähti ovet paukkuen pois. Silloin tajusin, että onneksi en antanut hänelle itsestäni mitään. Hän ei ollut minun arvoiseni, ei todellakaan. Hänen lähtiessään olin niin ylpeä itsestäni. Olin ylpeä, että sanoin oman mielipiteeni, vaikka sainkin häneltä kaikkea muuta kuin hyvää sanomista.

Vaikka olen nuori ja haluan kokea kaikkea kivaa ja jännittävää, ei minun tarvitse tehdä sellaisia asioita, joita tulen katumaan. Haluan löytää joku päivä ihanan poikaystävän, joka oikeasti arvostaa minua ja rakastaa minussa jokaista asiaa. Ja vaikken löytäisi heti poikaystävää, niin kaikki mitä jonkun miehen kanssa teen, täytyy tuntua oikealta. Tuo kyseinen ilta ja sen tapahtumat tuntuivat kaikki vääriltä. - Niinpä sanoin sen suoraan ja otin mielummin haukut vastaan, kuin tein jotain, mitä en halunnut. Ja voi kuinka ylpeä olen itsestäni!

Don't come any closer (www.weheartit.com)

Älä tee sitä

Se tunne, kun tulet kotiin ja näet sellaisen näyn, jota et ikinä olisi halunnut nähdä. Isäsi istuu sohvalla aivan kamalassa kunnossa jotain epämääräistä höpistessään. Isän vaimo seisoo vieressä ja kertoo isän juoneen aamusta asti. Ei siinä vielä mitään, mutta pian myös selviäää, että isä on vetänyt kolmiolääkkeitä ties kuinka paljon. Hän käyttäytyy aggressiivisesti. Kotoamme on lähtenyt monta ovea, jotka isä on suutuspäissään irrottanut. Hieman myöhemmin hän höpiseee, kuinka minulle on aivan sama kuoleeko hän. "Onhan sinulla äiti", hän selittää. Kyyneleet valuvat poskilleni. Hän jatkaa:" Kuolen kuitenkin joskus, ihan sama vaikka kuolisin tänään." Isä on lähdössä koko ajan ulos. En tiedä, mitä hän siellä haluaa tehdä, mutta en voi päästää häntä lähtemään. "Jos lähdet tuosta ovesta, soitan apua", uhkailen. Olen niin varma, että jos hän olisi lähtenyt siitä ovesta, hän ei olisi ikinä palannut...


Vain kaksi viikkoa sitten äiti soitti minulle itku kurkussa, kuinka mummoni oli jättänyt itsemurhakirjeen. Jouduin soittamaan mummolle ja pyytämään häntä jäämään. Jouduin kuuntelemaan mummoni valheita siitä, miten kaikki on hyvin. Jouduin lohduttamaan äitiäni ja sanomaan, että kaikki järjestyy. En kuitenkaan ollut yhtään itsekään varma järjestyykö mikään. Pyysin äidiltäni vastausta yhteen kysymykseen: "Eihän mummo oikeasti ajaisi rekkaa päin? Eihän?" Äiti oli hiljaa. Ei vastausta. Vain kyyneliä. Onneksi mummoni palasi järkiinsä ja ei tehnyt sitä. Mutta mistä minä tiedän, jos hän joku päivä ei enää jaksa? Olen 500 km päässä hänestä. Olen vasta lapsi. En tiedä, mitä voin mummolle edes sanoa. Ainoat sanat mitä itkultani pystyinkään hänelle sanomaan olivat: "Minä rakastan sinua." Silloin se riitti, mutta kuinka kauan se riittää?


Sitten vielä minä. Sukumme nuorin murheiden kryyni. Kirjotin joitakin kuukausia sitten surullisesta illasta. Siitä, jota te monet kritisoitte huomion keräämiseksi ja kaikeksi muuksi paskaksi. No, ei se kyllä ihan noin mene. Olen tässä monta kertaa sen jälkeenkin ollut juomassa tarkoituksena pitää hauskaa. Kun kavereiden katseet kääntyvät yritän kaikessa hiljaisuudessa sitä samaa asiaa, jota yritän joka kerta humalassa ollessani. - Juosta auton alle. Vaikka te kaikki pidätte sitä huomion kerjäyksenä, sitä se ei ole. En ikinä mainosta sitä, mitä haluan tehdä. En uskalla puhua ajatuksistani edes selvinpäin. Kukaan läheiseni ei tiedä, mitä sisimmissäni ajattelen. Helvetin humalassa on vain niin helppoa juosta seuraavan auton alle. Kaikki tuska lähtisi hetkessä. Minun ei tarvitsis enää nähdä sitä, kuinka paha olo läheisilläni on. Minun ei tarvitsisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mutta se olisi itsekäs teko. Olen mummoni ja isäni puheiden ja tekojen jälkeen tajunnut, kuinka pahalta se läheisistä tuntuu. "Ei teitä haittaa, vaikka kuolisin pois. Kukaan ei kaipaa minua." Nuo sanat ovat suoraan sanottuna paskaa, jotka tuntuvat läheisistä niin pahalta. Silloin sitä ei itse tajua, mutta kun joku sinun läheisesi sanoo nuo sanat sinulle, huomaat, kuinka paljon ne pystyvät satuttamaan.

Sanat ei vain riitä...

Hyvästi

Kohta se taas alkaa...

Koulun alkamiseen on vain muutama päivä. Mieleen herää heti tuhat ajatusta siitä, miten helvetilline tulevasta vuodesta tulee. Ensimmäinen lukiovuosi Suomen parhaassa lukiossa. - Siitähän minä olin unelmoinut. Siitä, että pääsen uuteen kaupunkiin ja opiskelemaan kouluun, jossa kaikki panostavat opiskeluun. Yhtäkkiä se kaikki on kadottanut kaiken hohdokkuutensa. Nyt innokkuuden ja ilon korvaavat pelko, itku, ahdistus, tuska ja henkinen väsymys jo ennen kuin koulu on edes alkanut. Voi kuinka hyvin minä muistan vielä ne viime kevään viimeiset kyyneleet ja päänsäryt. Muistan ne miljoonat särkylääkket, joita söin joka päivä, jotta jaksaisin lukea ympäri vuorokauden. Muistan ne ahdistuskohtaukset ja vatsakivut, jotka eivät kadonneet millään. Muistan sen ilottoman ja kuihtuneen tytön, joka katsoi peilistä. Tuo kaikki minun täytyy kohdata taas muutaman päivän päästä. - Ei houkuttele.

Nyt kaiken vanhan lisäksi minua odottaa uusi kaupunki. Toisaalta on ihanaa, kun voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästään, mitä itse haluaa. Siitä huolimatta samat vanhat ajatukset ja vaatimukset seuraavat minua. Kesä ei ole muuttanut minua mihinkään. Toivoin niin paljon, että kasvaisin kesän aikana edes hieman tästä yli, mutta ei. Menen yksin uuteen kaupunkiin, jossa minun täytyy luoda kaikki alusta. En voi luottaa kehenkään, en voi turvautua kehenkään. Kun minulla on paha olla, minun täytyy selviytyä yksin. Se minua pelottaa ehkä eniten. Kukaan ei ole pitämässä minuun kontrollia. Jos olio pääni sisällä käskee lukea koko yön, minähän luen koko yön. Jos olen sairas, mutta olio pakottaa minut menemään treeneihin, minähän menen treeneihin. Pelkään niin paljon tulevaa vuotta. Olen koko kesän yrittänyt puhua itselleni järkeä, mutta tuloksetta. Koulun alun lähestyessä minut valtaa taas se sama tunne: "Nyt näytetään millainen tyttö minä olen! Tänä vuonna en päästä itseäni missään helpolla!" Mitä voin tehdä...odottaa nämä 4 päivää tuota ihanaa kohtaloa...

Tiedän, että minä olen ainoa, joka voisi tehdä tälle asialle jotain. Tiedän, että te ketkä tätä luette, ette voi tehdä mitään. Aivan rehellisesti en itsekään tiedä, miten voin auttaa itseäni. Jos voisin, olisin muuttanut elämäntyyliäni jo kauan aikaa sitten. Sitä ei noin vain tehdä. "Nyt lopeta se kaikki stressi ja nauti!" helpommin sanottu kuin tehty. Haluan teidän tietävän, että tämä ei ole helposti ohjailtavissa. Olen ollut tällainen aina. Välillä on hyviä jaksoja ja välillä helvetin huonoja. Aina loman loppuessa on tällainen helvetin huono jakso. Ja ainoa mikä minua auttaa jaksamaan, on se, että jossain vaiheessa on pakko tulla sellainen parempi jakso.

Miellyttäjä

Miellyttäminen. Se sana voi olla niin montaa eri asiaa. Toisaalta on erittäin hyvä asia, jos haluaa miellyttää toisia. On hyvä, jos pistää itsensä likoon toisten puolesta. On hienoa huomata, jos uhraa esimerkiksi omia menojaan tai suunnitelmiaan miellyttääkseen tai tehdäkseen jotain jonkun toisen hyväksi. Jossain kuitenkin menee raja. Jossain vaiheessa positiivinen miellyttäminen muuttuu kaikeksi muuksi kuin hyväksi asiaksi. Siinä vaiheessa, kun itket, etteivät kaikki pidä sinusta, miellyttäminen on mennyt liian pitkälle. Siinä vaiheessa, kun toinen lyö sinua, mutta sinä pyydät anteeksi, sinä menet liian pitkälle. Siinä vaiheessa, kun kerrot oman mielipiteesi ja joudut heti pyytämään sitä anteeksi, menet liian pitkälle.

Minä tiedän helvetin hyvin, mitä tuo kyseinen ns. negatiivinen miellyttäminen on. Suoraan sanottuna olen niin täynnä sitä. Välillä tekisi mieli huutaa kaikille: "Haistakaa paska! Minä haluan tehdä näin, enkä aio pyytää sitä keneltäkään anteeksi!" En vain jostain syystä osaa. Mielummin olen hiljaa kaikkien mielipiteideni kanssa, kuin riitelen kenenkään kanssa. Vihaan riitelyä yli kaiken. Mielestäni on niin paljon helpompaa tyytyä myöntymään kaikkeen ja pyytämään anteeksi niitäkin asioita, joita ei missään nimessä tarvitsisi pyytää anteeksi. Olen niin monta kertaa pyytänyt anteeksi sitä, että minua loukataan. "Anteeksi, olen pahoillani. En tarkoittanut. Lupaan käyttäytyä ensi kerralla paremmin." Ovat sanoja, joita sanon todella usein. Kuulostaa kamalalta, eikö niin? - Siltä se tuntuukin.

Ehkä minä pelkään jotakin. Ehkä pelkään, että menetän läheiseni, jos sanon, jos jokin on huonosti. Pelkään, että minusta ei pidetä, jos en myönny kaikkeen. Jos joku henkilö on yhtään vihainen minulle, pyydän anteeksi ja lähes palvon maata hänen jalkojensa alla. - En kestä, jos joku on vihainen minulle. Kärsin siitä tuhat kertaa enemmän kuin ainaisesta miellyttämisestä. Pelko siitä, että jään yksin on niin suuri, että kaikin tavoin nautinnollisempaa on sanoa aina kyllä ja tehdä asioita, joita en tahtoisi tehdä. Monet pitävät minua liian kilttinä, ihmisenä, jonka yli voi talloa ja jolla ei ole omia mielipiteitä. - Voi kyllä minulla on. En vain halua suututtaa ketään tai aiheuttaa ristiriitoja. Helpompi on myöntyä hiljaa. Välillä haluaisin kokeilla päivää, jolloin saisin olla todella sitä, mitä haluaisin. Saisin sanoa, mitä haluaisin ja tehdä, mitä haluaisin. Haluaisin muuttua kiltistä tytöstä ilkeäksi, edes päiväksi. Tämä toive taitaa vain jäädä haaveeksi. - En halua luopua kenestäkään läheisestäni. Teen kaikkeni heidän eteensä, ikuisesti.

Elämä

En oikein tiedä, mitä sanoisin. Minulla olisi tällä hetkellä niin paljon sanottavaa, mutta en osaa pukea mitään tunteitani järkevästi. Sen sijaan sisälläni myllää helvetin suuri pyörremyrsky. Haluaisin unohtaa kaikki murheet ja tuskan, jota koen, mutten vain voi. Haluaisin nauttia tästä kesästä, jota on oikeasti todella vähän jäljellä, mutten osaa. Haluaisin nauttia elämästä ja sen tuomista iloista, koska milloinkaan ei voi tietää, milloin oma viimeinen päivä koittaa. Haluaisin niin paljon, mutta mitään noista asioista en pysty toteuttaamaan.

Välillä minusta tuntuu, etten elä tätä elämääni. Tuntuu kuin joku muu eläisi tätä, ja minä vain seuraan vierestä, kun hän vaihe vaiheelta tuhoaa elämäni. Minä en haluaisi itkeä joka ilta. Minä en haluaisi stressaantua siitä, jos joku päivä ei mene aivan suunnitelmieni mukaan. Minä en haluaisi pelätä joka päivä sitä, koska löydän itseni sairaalasta. Enkä varsinkaan haluaisi pelätä sitä, että tulen joku päivä kuolemaan onnettomana ja väsyneenä elämääni. Haluaisin tehdä elämästäni niin ihanan ja onnellisen. Haluaisin elää päivän kerrallaan murehtimatta siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Miksi minä en sitten elä niin? - Helvetin hyvä kysymys...

Herään. Avaan tietokoneen ja kirjaudun facebookkiin. Huomaan uuden kommentin kuvassani: "Voi kuinka ihana hymy sulla on!" Lukiessani kommentteja mietin, ettei kukaan osaa avistaa, mitä tuo kuvan kyseinen tyttö sisimmissää ajattelee. Kukaan ei tiedä, että hymyn takana on tuhat kyyneltä, huonosti nukuttuja öitä, vihaa, pelkoa ja stressiä. Kirjaudun facebookista ulos. Lähden tapaamaan kavereitani. Nauran kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihdamme kuulumisia ja sanon: " Mulle kuuluu tosi hyvää." - Vitut. Mulle ei ole pitkään aikaan kuulunut tosi hyvää. Lähden kotiin. Pakkaan salikamat ja lähden treenaamaan. Treenaan kaksi tuntia, jotta saisin purettua edes osan siitä kaikesta vihasta ja surusta, joka minun sisälläni vallitsee. Kaloreita kuluu sellainen vajaa tuhat. Olen niin iloinen, kun huomaan, että voin kontrolloida edes jotain asiaa elämässäni. - Treeniä ja treenituloksia. Helvetin väsyneenä lähden kotiin. Kotona esitän, että kaikki on hyvin. Sulkeudun omaan huoneeseeni. Valvon, valvon ja valvon. En saa unta, koska mietin, miten selviän huomisesta. Mietin, kuinka samanlainen päivä mulla taas tulee olemaan. Mietin elämää. Kyyneleet alkavat valua silmistä. Miksi olen tehnyt elämästäni tällaista?

Aika kuluu...(www.weheartit.com)

Eniten mietin sitä, kuinka monta raskasta raskasta vuotta minulla on vielä edessä. Kolme raskasta itkuntäyttämää lukiovuotta. Ainakin kymmenen tuskaista vuotta lääkiksessä. Sekä monia kymmeniä vuosia työtä, työtä, työtä... Mietin myös sitä, koska tämä leikki on loppu. Palanko loppuun lukion ensimmäisen koeviikon jälkeen? Vai palanko loppuun vasta lääkiksessä? Vai entä sitten, kun huomaan, ettei työmaailmassa voi aina olla paras? Vaihtoehtoja riittää. Totuus vain on se, että jos en pikkuhiljaa ala muuttamaan asennettani ja elämääni, voitte sanoa minulle hyvästi.

(www.weheartit.com)

Tukehdun

Aika kuluu. Se vaan kuluu, mutta odotat yhä sitä päivää, kun sinua ei enää satu. Odotat sitä päivää enemmän kuin kesälomaa. Odotat sitä päivää enemmän kuin joululahoja lapsena. Odotat sitä päivää enemmän kuin täysi-ikäiseksi tuloa. Katsot itku kurkussa hänen kuvaansa päivittäin. Katsot hänen ihanaa hymyään, upeita silmiään ja pörröisiä hiuksiaan. Katsot hänen huuliaan ja muistat, kuinka ne asettuivat sinun huulillesi. Muistat, kuinka hänen lämpimät kätensä halasivat ja lämmittivät sinua. Ja nyt, mitä sinulla on jäljellä? - Ei mitään muuta, kuin tyhjä olo ja helvetisti kyyneliä. 


En ole pystynyt nyt vähään aikaan kirjoittamaan, sillä minulla on ollut paljon ajateltavaa. Minun on täytynyt selvitä erittäin raskaista ja tyhjistä päivistä. Minun on täytynyt sanoa itselleni joka päivä, kuinka upea ihminen olen. Minun on täytynyt uskotella itselleni, että joskus tapaan elämäni kumppanin, joka ei ikinä satuta minua. Juuri nyt mikään ei vain lohduta minua. Eivät ystävieni sanat, eivät vanhempieni sanat, eivätkä omat sanani. Tiedän, että maailmassa on ihania  ihmisiä ja paljon uusia tuttavuuksia, mutta entä jos haluan painautua sen saman ihanan henkilön kainaloon ja sanoa, kuinka paljon hänestä välitän. Olisinko halunnut sanoa hänelle jotain ennen kuin hän lähti? - Totta helvetissä olisin! Nyt se on liian myöhäistä.


Se on kuin tukehtumista. Erittäin, erittäin hidasta tukehtumista. Haluaisit itkeä koko ajan, mutta yrität estää sen. Silloin tuntuu kuin tukehtuisit. Itku takertuu kurkkuun ja kyyneleet valuvat silmistä,  vaikka kuinka estelisit. Kädet alkavat täristä ja alat huutaa, kuinka helvetin väärin tämä on. Taas ollaan tässä samassa jamassa. Taas tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin, satutettiin, itkettiin.. Kierre on loputon. Eikä muutu ikinä yhtään sen kivuttomammaksi.


Katsot hänen kuvaansa. Poltat sen. Poistat teksiviestinne. Heität hänen antamansa lahjat pois. Teet kaiken, jotta unohtaisit hänet. Ikävä kyllä muistoja ei saa sydämmestä pois millään. Ei polttamalla, poistamalla eikä heittämällä. Ne tallentuvat sydämeesi ja sinun täytyy elää niiden kanssa jokainen päivä. Eikä sitä helvetin suurta ikävää helpota yhtään henkilön näkeminen ja hänestä puhuminen. Ikävä myöntää, mutta emme voi ikuisesti vältellä meille ikäviä ja tuskallisia asioita. Meidän on pakko kohdata ne ennemmin tai myöhemmin.


Siksi sanonkin sitä tukehtumiseksi. Et saa ikään kuin henkeä. Päivästä toiseen joudut elämään, vaikka se tuntuu niin väärältä. Sinua ahdistaa ja itkettää ja joudut nielemään sen kaiken. Tukehdut pala palalta, kunnes romahdat ja sinun on pakko itkeä. Tukehdut aina uudestaan ja uudestaan. Hyvästit ovat juuri sellaista tukehtumista. Kurkussa kahertaa, kyyneleet valuvat silmistä, kädet tärisevät, huudat, muttei kukaan kuule. - Tai kyllä he kuulevat, mutteivat voi auttaa. Suuri ikävä ja paha olo on kuin leivän palanen takertuneena kurkkuun. Se tuntuu inhottavalta ja ahdistavalta, mutta kukaan muu ei sitä nää. Vain sinä sen tunnet. Sen järjettömän pahan olon. Sinä tunnet ne kirvelevät kyyneleet silmissä ja kauhean poltteen ympäri kehoa. - Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, odottaa sitä päivää, kun ei enää satu.

Oma kertomus - Uhraus

Tiedätkö sen tunteen, kun heräät rakkaasi kainalosta lintujen laulaessa ja auringon pilkahdellessa verhojen raoista? Tiedätkö sen tunteen, kun ensimmäinen lauseesi, jonka kuulet heti herättyäsi on, “Rakastan sinua.”? Entä tiedätkö sen tunteen, kun kaikki hyvä särkyy palasiksi aivan hetkessä? Minä tiedän tämän kaiken, ja nyt haluaisin kertoa sinulle minun tarinani. Oletko valmis maailman surullisimpaan tarinaan? Tässä se tulee.

Kaikki alkoi aivan normaalina torstai-aamuna. Olin menossa kouluun poikaystäväni Jeren kanssa. Kävelimme niin kuin aina, käsi kädessä toisillemme hymyillen. Puhuimme syvällisiä asioita ja kouluun saapuessamme molemmilla oli tippa linssissä. Se oli omalla tavallaan niin herkkää, mutta silti niin huvittavaa. Ennen kuin tiemme erosivat, Jere antoi minulle pitkän suudelman ja kosketti selkääni hellästi osoittaakseen kaikille, että minä olin vain hänen. ”Nähdään koulun jälkeen!” Hän huikkasi ja lähti omien kavereidensa luokse. En olisi ikinä voinut arvata, että ne kolme sanaa tulisivat olemaan viimeiset sanat, jotka ikinä Jeren suusta kuulisin.

Kävelin normaalisti omaan luokkaani, jossa minulla oli äidinkieltä. Olin aina hieman huono koulussa. Yritin aina keskittyä opiskeluun, mutta lapsuuteni ei ollut kovin helppo. Äidin alkoholismi ja isän syrjähypyt tekivät elämästäni yhtä vuoristorataa. Siinä elämäntilanteessa ei ensimmäisenä tullut mieleen, että kouluun pitäisi panostaa. Äidin ja isän erottua ei mennyt kauan, kun minut otettiin huostaan. Äitini ei pystynyt huolehtimaan minusta, ja isäni taas ei halunnut edes tunnustaa minua lapsekseen. Vaikka lapsuuteni näytti surulliselta, uskoin aina parempaan huomiseen. – Onneksi. Jereen tutustuin 14-vuotiaana. Silloin elämänsuuntani muuttui. Aloin ajatella enemmän omaa tulevaisuuttani ja sitä, kuinka tärkeää opiskelu oikeasti on. Jere tuki minua kaikessa mihin ikinä ryhdyinkin, ja ennen kuin huomasinkaan, seurustelin maailman ihanimman ihmisen kanssa.

Jere ei ikinä pettänyt luottamustani. Jos minä jäin viikonloppuna kotiin, Jerekin jäi. Jos minä olin sairas, Jere toi minulle suklaata ja silitteli minua. Vaikka olisin huutanut kurkku suorana, Jere ei olisi suuttunut. Hän olisi halannut minua tiukasti eikä olisi päästänyt irti ennen kuin olisin rauhoittunut. Hän oli ihanin ihminen, kenet ikinä olin tuntenut. Välillä ajattelin, etten edes ansaitse niin ihanaa henkilöä kuin Jere. Hänen ihana luonteensa yhdistettynä komeaan ulkonäköön sai kaikki tytöt sulamaan, mutta silti Jere valitsi minut. Hän ei haikaillut muiden tyttöjen perään, vaan katsoi aina vain minua. Kaikkein eniten Jeressä kuitenkin rakastin hänen upeaa elämänasennettaan. Vaikka häneltä olisi lähtenyt katto pään päältä ja hänet olisi karkotettu maasta, hän olisi hymyillyt. Hän sanoi minulle aina: ” Niin kauan kuin meillä on toisemme, minulle on ihan sama mitä minulle käy. Ja vaikka minä kuolisin, kuolisin onnellisena, koska tietäisin, että löysin elämäni ihanimman ihmisen ennen kuolemaani, sinut Anna.” Aivan Jere oli kaikin tavoin upea ihminen. En voi muuta kuin kiittää luojaa, että sain viettää kolme vuotta elämästäni hänen kanssaan.

Palataan siihen torstai-aamuun. Äidinkielen tunnin jälkeen minulla oli liikuntaa ja matematiikka. Tunnit menivät nopeasti, koska tiesin kenet näkisin koulun jälkeen. Matematiikantuntia oli enää puoli tuntia jäljellä. Laskin minuutteja tunnin loppumiseen ja kultani näkemiseen. Juuri ennen tunnin loppumista, kuulin kirkumista käytävästä. Kuulin vain sanat: ” Se tulee, juoskaa!” Ja aseen laukauksen. Kaikki luokassamme menivät paniikkiin, opettajaamme myöten. Oppilaat alkoivat hyppiä ikkunoista välittämättä siitä, että olimme neljännessä kerroksessa. Opettaja ei kyennyt antamaan minkäänlaisia ohjeita, vaan jäi tuolilleen istumaan ja rukoilemaan. Vaikka kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin, päätin, etten jätä Jereä. Lähdin kävelemään kohti käytävää. Verta oli kaikkialla, ja ruumiita makasi ympäri koulurakennusta. Saapuessani Jeren luokan ovelle näin sen. Näin ampujan. Hän katsoi minua syvälle silmiini kaivaessaan samalla asettaan taskusta. Olin valmis siihen, olin valmis kuolemaan. Katsoin ampujaa viimeisen kerran ja suljin silmäni. Silloin tunsin sen, joku tönäisi minut seinää vasten. Se oli Jere. Jere hyppäsi pelastamaan minut ja otti luodin omaan rintaansa. Heti, kun luoti osui häneen, hän kaatui maahan. Katsoin maassa makaavaa Jereä ja sen jälkeen ampujaa. Ampuja oli laukaisemassa aseen viimeisen kerran, kunnes huomasi luotiensa loppuneen. Hän lähti juoksemaan kohti yläkertaa potkaisten samalla useita ruumiita päähän. Jäin katsomaan veressä makaavaa Jereä, joka oli elämässä elämänsä viimeisiä sekunteja. Hänen silmänsä menivät enemmän ja enemmän kiinni samalla, kun hänen hengityksensä hidastui. Minä aloin itkeä. Itkin kovempaa, kuin koskaan olin itkenyt. Kaaduin Jeren päälle ja silitin hänen hiuksiaan. Suutelin hänen kylmiä huuliaan ja katsoin syvälle hänen silmiinsä. Silloin kuulin ne sanat: ” Rakastan sinua Anna, älä ikinä unohda sitä.” Sen jälkeen Jeren silmät sulkeutuivat ja tunsin kuinka hänen sydämensä pysähtyi. Huusin. Huusin kovempaa kuin koskaan olin huutanut. Nostin Jeren syliini ja kannoin hänet verta valuvana ulos, jossa ambulanssit ja muu pelastushenkilökunta jo odottivat. Suutelin Jereä viimeisen kerran, kunnes luovutin hänet ammattilaisten käsiin. Ne sanat: ” Henkilö on kuollut, olisiko omaisia, joille voisi ilmoittaa?” sattuivat paljon. Kerroin Jeren vanhempien nimet ja Jeren kuolinajan. Samaan aikaan näin hänet. Näin henkilön, joka sai tuhottua elämäni parissa minuutissa. Näin ampujan, joka tappoi minun elämäni. Tunsin sisälläni niin paljon vihaa, tuskaa ja kipua samaan aikaan. Ampujan silmät eivät nähneet sääliä. Ne näkivät ivaa ja mielihyväntunnetta nähdessään minun kärsivän. En tiennyt mitä tekisin. Toisaalta olisi tehnyt mieli hakata hänet kuoliaaksi, ampua hänen sydämensä pihalle ja nähdä hänen kärsivän. – Sillä tavalla, jolla minäkin kärsin. Toisaalta ajattelin, ettei mikään toisi Jereä enää takaisin, ei kosto eikä itku.  Olin kuitenkin tehnyt päätökseni. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Lähdin kävelemään kohti ampujaa. Jokainen askel tuntui entistä raskaammalta. Päätin silti kävellä. Mikään tunne ei voinut saada oloani enää pahemmaksi. Kohdatessani ampujan katsoin häntä silmiin, syvälle hänen ivan täyttämiin silmiin. Aloin itkeä. Katsoin häntä vieläkin syvemmälle silmiin samalla vetäen asettani laukusta. ”Toivottavasti olet tyytyväinen”, sanoin ampujalle asettaen samalla aseen otsalleni. Kyynel lähti vierimään poskeani pitkin samalla kun painoin liipaisinta Kaaduin maahan ja näin vain Jeren. Näin hänen komeat kasvonsa ja ihanan hymynsä. Viimeiset sanani olivat: ”Minä tulen Jere, odota minua siellä.”

Tiesin koko ajan Jeren kuoltua, mitä minä tekisin. Tiesin, etten voisi elää ilman Jereä. Miksi sitten ammuin itseni ihmisen edessä, joka tuhosi koko elämäni? No, halusin ampujan näkevän surun ja pelon silmissäni. Halusin, että hän joutuisi näkemään sen kaiken tuskan, jonka hän minulle aiheutti. Olen lähes varma siitä, että hän muistaa minun silmäni pitkään. Olen myös varma siitä, että hänelläkin on omatunto, jossain hyvin kovan kuoren alla. Joskus hän vielä ymmärtää tekonsa suuruuden ja muistaa ne minun sanani. Siitä hetkestä lähtien hänen elämänsä ei tule olemaan helppoa.

Hyvästi. (www.weheartit.com)

(www.weheartit.com) 

 Mietin päätöstäni kauan. Tiesin, että se, mitä olen tekemässä, on hyvin itsekästä. Vein itseni vanhemmiltani, ystäviltäni sekä muilta tutuiltani. En olisi kuitenkaan pystynyt elämään yhtään hetkeä ilman Jereä. Jos olisin joutunut elämään ilman häntä, en olisi nauttinut mistään. Olisin ollut koko ajan omissa maailmoissani ajatellen Jereä. Minun oli vain pakko päästä hänen luokseen. Uskoin, että näin olisi meille kaikille parempi. Pyydän anteeksi äiti ja isä. En oletakaan, että hyväksyisitte tekoani. Ymmärrän hyvin, jos ette voi koskaan antaa tätä minulle anteeksi. Pyydän vain yhtä pientä asiaa. Älkää syyttäkö Jereä. Hän kuoli minun henkeni puolesta. Hän pelasti teidän tyttärenne. Jos haluatte syyttää jotakin, tiedätte kyllä kenen puoleen käännytte. Muistakaa aina, että rakastan teitä. Vaikken ole enää teidän maailmassanne, olette aina muistissani. Älkääkä olko huolissanne tai surullisia minusta. Olen iloisempi täällä kuin missään muualla. Olen Jeren kanssa, eikä mikään enää koskaan erota meitä. – Siitä olen varma. Jere uhrasi elämänsä minun takiani, ja minä uhrasin omani hänen takiaan. Sitä rakkaus on, uhrauksia toisen puolesta.

Broken heart

Joka kerta, kun ihastut johonkin ihmiseen, toivot, ettei henkilö ikinä lähtisi luotasi. Joka kerta, kun katsot häntä silmiin toivot, että näet ne silmät vielä todella monena päivänä. Joka kerta, kun kuulet hänen äänensä toivot, että hän puhuisi sinulle aina vain lisää. Mutta sitten kun tulet sen tien päähän.. sitten kun hän sanoo sinulle, että juttu oli siinä, murrut täysin. Ensimmäisenä haukut hänet pystyyn. Sitten alkaa surun aika. Itket monta monta kertaa päivässä ja mietit, miksi taas sinua sattui. Sen jälkeen haluat unohtaa kaiken.. so hello viina.. Juot pään täyteen ja teet jotain todella tyhmää.. Soitat hänelle ja itket, kuinka kusipää hän oli ja kuinka haluat hänet takaisin. Isket hänen hyvän kaverinsa, minkä jälkeen pisteesi laskevat entisestään. Satutat itseäsi, koska olet niin pahassa kunnossa. Ja aamulla.. olosi ei ole yhtään parempi..päinvastoin..

Meistä hyvin moni tekee juuri näitä samoja virheitä.. Jokaisen suhteen lopun myötä toistamme samoja virheitä.. Miksi? Me tiedämme, ettei se kännipuhelu auta eron jälkeen. Me tiedämme, että viina sekoittaa päätä todella huonolla tavalla. Me tiedämme, että satutamme vain muita ihmisiä hankkimalla laastarisuhteita sen yhden henkilön unohtamiseksi. Mutta miten muutenkaan kaiken pahan olon voi unohtaa? - Ei sitä voi.

Aika, aika, aika, aika, aika, aika, aika, aika..... AIKA parantaa haavat. Mutta entä kun ei jaksa odottaa sitä yhtä kaunista päivää, kun ei tunnu enää niin pahalta. Se tuska voi kestää esimerkiksi puoli vuotta. Ei kukaan voi kestää sitä vain odottamalla parempaa huomista. Vannomme itsellemme,  ettemme etsi mitään vakavaa, kun tästä tuskasta selvitään. Mutta ei kulu kauaa, kun ollaan taas samassa jamassa. Taas sattui, taas itketti ja vitutti, taas halutaan juoda ja unohtaa murheet, taas tehdään ne samat virheet... Se on kuin kierre..

Miksi me emme koe niitä elokuvien ihania onnellisia loppuja? Miksi elokuvissa suhteen päättymiset eivät satu niin paljon? Miksi elämä ei voi olla elokuvaa? Se vain on niin, että joudumme taistelemaan näitä vääryksiä vastaan päivittäin. Joudumme tukemaan toinen toistamme ja kuuntelemaan toistemme murheita. Joudumme itkemään, vaikka emme haluaisi. Joudumme luopumaan ihmisistä, joista emme ikinä haluaisi luopua. Sitä se elämä on, luopumista niistä asioista, joita oikeasti rakastaa.

www.weheartit.com

Älä mene. (www.weheartit.com)

Älä

Älä koske. Älä puhu. Älä katso silmiini. Älä valehtele enää yhtäkään valhetta. Älä pyydä anteeksi. Älä tule lähemmäs. Älä yritä. Älä enää ikinä tunkeudu elämääni. Älä enää ikinä sano, että rakastat minua. Älä, älä, älä.. Lähde, mene, hyvästele, tai älä sitäkään. Mene vain.

Näin. Puhuin. Tunsin. Ihastuin. Rakastuin. Huomasin. Kuulin. Petyin. Surin. Itkin. Paruin. Huusin. Lähdin.

Liikaa sanoja, liikaa lauseita, liikaa kaikkea. Liikaa itkua. Liikaa tuskaa. Liikaa parkua. Liikaa sinua.

Älä. Minä rakastin sinua. Älä. Minä välitin sinusta. Älä. Teit sen jo. Älä. Veit sen jo. Älä. Sydämeni on sinulla.

Rakas.. tule takaisin..

Anteeksi, kun en ole ehtinyt nyt hetkeen kirjoitella. Olin tuossa reilu viikko sitten laivalla ja eilen tulin etelästä. Eli kiirettä on pitänyt! On tämäkin tyttö saanut vähän aivoille lepoa. - Hyvä niin. Tai no jaa lepoa ja lepoa., enemmän on tullut kyllä bailattua ja pidettyä hauskaa pitkästä aikaa. Hauskaa ja piristävää on ollut! Mutta nyt olisi taas vähän vakavampi ja tunteita herättävämpi postaus tulossa. Tässä se tulee...

Teistä varmasti jokainen tietää sen tunteen, kun avaa sydämensä ensimmäistä kertaa jollekin. Sen tunteen, kun paljastaa omat tunteensa ja itsensä toiselle henkilölle. Sen tunteen, kun avaa koko elämänsä henkilön käsille. Se tunne on samaan aikaan niin ihana ja pelottava. Tuon sydämen avaamishetken jälkeen kyseinen henkilö tietää sinusta kaiken. Hän tietää heikoimman kohtasi ja kaikki muutkin asiat, jotka koskettavat sinua. Hän voi tehdä tiedoillaan mitä tahansa: käyttää sinua hyväksi tai avata myös oman sydämensä sinulle. Jokainen meistä varmasti pelkää eniten juuri tuota ensimmäistä vaihtoehtoa. Se tunne, kun olet paljastanut ja antanut itsestäsi kaiken, on aivan käsittämätön. Ja jos toinen ei osaa sitä arvostaa.... se sattuu..

Minulle on käynyt hyvin useasti juuri tuolla ikävällä tavalla. Olen kertonut, kuinka paljon henkilöstä välitän. Olen paljastanut suurimmatkin salaisuuteni ja ongelmani, minkä jälkeen henkilö on häipynyt kuvioista. Joskus syynä on ollut toinen ihastus, joskus sitoutumiskammo, joskus yksinkertaisesti typeryys, mutta joka kerralla se on sattunu yhtä paljon. - Huomata, että henkilö, josta välitit (ehkä jopa rakastit), häipyi elämästäsi vieden sydämesi mukanaan. Haluaisit huutaa hänelle, että tule takaisin sydän kuuluu minulle, mutta et voi huutaa. Kukaan ei kuule huutoasi, ketään ei kiinnosta.. Sehän on vain yksi pieni romanssi kymmenien joukossa.. Mutta entäs kun juuri se romanssi repii sinut palasiksi, entä kun se henkilö oli sinulle kaikki kaikessa.. Miten siitä voi selvitä.. Selviääkö siitä ollenkaan?

Ehkä tuota kyseistä kipua suurempi tai ainakin yhtä suuri kipu on pelko rakkaasi menettämisestä. Joka päivä pelkäät, että rakkaasi lähtee luotasi. Joka päivä haluat takertua häneen ja kieltää häntä menemästä mihinkään. Joka päivä haluat hänen pysyvän samanlaisena, hän ei saa muuttua. Minua pelottaa tällä hetkellä. Pelkään niin paljon, että rakkaani viedään minulta pois. Minä todella välitän hänestä, välitän niin paljon. Jokainen tunti, jokainen minuutti ja sekuntti pelkään, että hän katoaa tai sanoo, ettei tämä toimi. Jokainen tunti, minuutti ja sekuntti pelkään myös perheeni puolesta. - Ikinä ei tiedä, mitä elämässä tapahtuu. Toisaalta se on elämän suola, ettei tiedä mitä tapahtuu, mutta tällainen pelko rakkaiden lähtemisestä ja menettämisestä ei ole kivaa. Se sattuu jokainen hetki, kun odotat vanhempiasi lomamatkalta. Se sattuu jokainen hetki, kun odotat isääsi hakemaan sinua koulusta. Se sattuu jokainen hetki, kun odotat viestiä rakkaaltasi. Se sattuu jokainen hetki, kun odotat hänen vastausta facebookissa. Se sattuu jokainen hetki, kun näet hänet. Entä jos tämä ihanuus loppuu? En voi luopua sinusta, koska rakastan sinua. En halua, että menet. Kuulitko? En halua!




Rakas, älä jätä minua, sillä minä rakastan sinua. 

Älkää puhuko ennen kun tiedätte

Minua ei ärsytä mikään niin paljon kuin ihmiset, jotka puhuvat toisista ja toisten elämästä tietämättä yhtään tosiasioita. Jotkut puhuvat toisen kännisekoiluista ja leimaa ihmisen niiden perusteella. Se on erittäin ärsyttävää. Jos kerran kännissä tekee jotain hyvin tyhmää, onko siitä pakko muistuttaa joka päivä koko loppuelämänsä ajan? Jos kerran kännissä harrastaa seksiä jonkun tuntemattoman kanssa, ei se saman tien tarkoita, että henkilö on huora. Tai jos henkilö yrittää tappaa itsensä humalassa, ei se saman tien tarkoita hänen olevan huomiohakuinen. Meidän kaikkien olisi parempi pitää suumme kiinni, jos emme tiedä koko totuutta. - Tai edes osaa siitä.

On monia ihmisiä, jotka nauttivat siitä, kun toisesta ihmisestä puhutaan ja levitellään kaikenlaista. Se ei kuitenkaan kaikista ole kovin mukavaa. Esimerkkinä minun tilanteeni. Kaikki puhuvat siitä, kuinka elämäni on niin helvetin täydellistä. Jopa omat vanhempani sanovat minulle, ettei elämässäni ole mitään valittamista. Voi rakkaat ihmiset, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Juu, kyllä, omistan 9.86 keskiarvon.. Juu, kyllä, minulla on 5 harrastusta.. Juu, kyllä, olen ihan hyvännäköinen ja poikien mieleen... Juu, kyllä, vanhemmillani on rahaa.. Mutta ei noista mikään asia tai edes kaikki yhdessä tarkoita sitä, että minun elämäni olisi yhtä ruusuilla tanssmista. Näette sen itsekin tätä blogia lukiessa eikö totta? Eivät ne 10 todistuksessa tai hauikset käsissä tule itsestään. Eivät ne poikien katseet pelasta huonoa päivää. Ei se isin lompakko lohduta, jos oikeasti on paha olla. On väärin, että leimaamme ihmisiä joko heidän tekemisien tai esimerkiksi elämäntilanteen vuoksi. Kännissä sekoilevat ovat juoppoja ja huoria, koulussa pärjäävät hikareita, vanhempien rahoilla vaatteita ostavat kermaperseitä, laihat anorektikkoja, masentuneet heikkoja... Tätä listaa voisi jatkaa ikuisuuteen.. Meistä kukaan, ei siis kukaan, ole yhtään sen parempi ihminen. Meistä kukaan ei voi leimata toista ihmistä, koska ei itse ole yhtään mitään enempää. Eikä meistä kenenkään kannata katsoa henkilöä kadulla ja sanoa saman tien: "Ton elämä on nii täydellistä, kun sillä on tollane vartalo ja kumppani." Ulkokuoren alla piilee niin paljon muutakin. Sellaisia asioita, joita kukaan muu kuin henkilö itse ei tiedä. Siispä ensi kerralla, kun meinaat avata suusi jonkun toisen ihmisen asioista tai elämästä, pidäkin se kiinni. - Näin voit välttää paljon pahaa mieltä ja saada hyvän mielen myös itsellesi. :)

Elämä on

Aina itkiessäni ja stressatessani läheiseni sanovat minulle: "Voi tyttö-kulta me rakastamme sinua, vaikka saisit tuosta kokeesta 7. Me rakastamme sinua, vaikka et menisi salille. Me rakastamme sinua, vaikka et raataisi yötä päivää täydellisyyden eteen. " Kuulen noita lauseita päivät pitkät. Kuulen, kuinka kaikki ihmiset ovat minusta ylpeitä, vaikken tekisikään mitään. Tiedän, ettei minun tarvitse ansaita kenenkään huomiota. Tiedän, että läheiseni ovat ylpeitä minusta. Vika onkin minussa itsessäni. En vain itse voi elää omassa kehossani, jos en yritä liikaa. Jos tiedän, että olisin voinut lukea vielä tunnin enemmän, en anna sitä itselleni anteeksi. Jos tiedän, että olisin jaksanut vielä yhden sarjan vatsalihaksia, vihaan itseäni. Jos päätäni särkee, ja sen vuoksi lopetan lukemisen, olen itseni mielestä luovuttaja ja surkimus. Ei se auta, mitä te muut olette minusta mieltä. Ei ihminen vain voi asua omassa kehossaan ja mielessään, jos ei ITSE ole tyytyväinen itseensä. 

Minulla on ollut kaksi edellistä päivää aivan järjetön päänsärky. Tuntuu, että silmissä sumenee vähän väliä ja oksettaa, koska päätä särkee aivan jumalattomasti. Tämä viikko on kuitenkin viimeinen koeviikko koko peruskoulussa. Siispä minun on luettava, vaikka pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Olen yrittänyt nukkua, syödä särkylääkkeitä, syödä hyvin.. Mikään ei auta. Olen vain niin kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän, että tekisi mieli itkeä ja sanoa: "Vitut niistä viimeisistä kokeista! En jaksa enää! EN JAKSA!" Siitä huolimatta aion panostaa vielä tämän viikon. Vaikka pää hajoaa ja kyyneleet valuvat silmistä, ei se mitään. Olen joutunut kestämään kaikkea paljon pahempaakin.. Ei kai yhteen fysiikan kokeeseen voi olla niin rankka lukea, vaikka päätä särkee enemmän kuin koskaan.. vai voiko...Minä tiedän, että kaikki olisivat minusta ylpeitä, vaikka ottaisin nämä viimeiset kokeet rennommin edes minun terveyteni tähden... Mutta ei. Minulle ei riitä, että sinä olet minusta ylpeä. Minulle ei riitä, että ystäväni, perheeni jopa lähes tuntemattomat ihmiset ovat minusta ylpeitä. Vasta sitten, kun minä voin sanoa itselleni ne sanat: "Olen ylpeä itseeni", minä voin lopettaa tämän itseni kidutuksen ja hitaan palamisen loppuun. Siihen asti se on menoa.

Surullinen ilta

Mitä se on? Mitä on perfektionismi? Onko se hyvä vai huono asia? Onko se sairaus vai luonteenpiirre?

Yksi syy, miksi kirjoitan tätä blogia, on se, että ihmiset oppisivat ymmärtämään, ettei perfektionismin kanssa leikitä. Se ei ole mikään pikku juttu. Se voi loppupeleissä viedä sinut jopa kuolemaan asti. Minä kerron teille tarinan, jossa näin oli hyvin lähellä käydä.. Voin vain kiittää ystäviäni siitä, että olen vielä tässä.

Oli aivan normaali ilta. Olin lähdössä kaverini bileisiin tietoisena siitä, että aion juoda tänään. Olimme ostaneet kaverini kanssa viinapullon puoliksi. Illasta piti tulla erittäin kiva, mutta kaikki kaatui aivan yllättäen. Bileisiin saavuttuamme kaikki vaikutti vielä ihanalta. Saisin hetkeksi kaikki paskat koulujutut pois päästä, saisin hetken olla pois salilta, saisin hetken olla kuin kuka tahansa 15-vuotias tyttö. Muutaman viinakulauksen jälkeen ajatukseni saivat aivan uuden tavan ajatella asioita...

Aloin humalapäissäni miettiä, että elämässäni ei ole mitään järkeä. Olin jo pitkään miettinyt, olisiko kivempi kuolla. - Ei tarvitsisi enää kärsiä tätä kaikkea tuskaa, jota tämä sairaus on aiheuttanut. Humalassa nämä ajatukset voimistuivat entisestään. En enää ollut se iloinen bileisiin tullut tyttö. Menin ulos muiden huomaamatta, kaaduin tahalleeni ja jäin maahan makaamaan. - Halusin jäätyä kuoliaaksi. Ulkona oli jo hyvin kylmä ja minä makasin maassa silkkisessä paidassani ja korkokengissä... Eräs ystäväni onneksi löysi minut pian ja tajusi, että kaikki ei ole hyvin..

Tämä ei loppunut tähän. Illan mennessä pidemmälle myös alkoholia oli veressä enemmän ja teot muuttuivat suuremmiksi. Ei aikaakaan, kun olin juoksemassa auton alle.. Itkin ja huusin, että haluan kuolla. Oli sekunneista kiinni, etten ehtinyt jäädä sen auton alle. Kaverini kaatoi minut maahan suoraan asfalttiin, koska ei voinut antaa minun tehdä sitä. Olin useiden kaatumiseni jälkeen aivan veressä ja mustelmilla. Kädet olivat ruhjeilla, meikit olivat levinneet itkusta, farkut olivat aivan repaleina... olin sen näköinen kuin olisin joutunut tappeluun..

Itkin kaikille, että he ovat kusipäitä, kun eivät anna minun kuolla. Huusin ja lähdin taas juoksemaan. Muutamat pojat joutuivat pitämään minua kiinni, etten tekisi itselleni mitään. Kaikki olivat aivan kuin puulla päähän lyötyjä. Mitä tälle porukan kiltille ja "täydelliselle" tytölle tapahtuu?

Hyvä ystäväni saattoi minut kotiin, jossa isäni jo odottikin minua ja puhdisti kaikki haavani. Itkin vain, koska tajusin, että olin näyttänyt, kuinka paha olo minulla oli. Itkin, koska kaikki näkivät, etten ole täyttä terästä. Mutta loppupeleissä, olen iloinen, että he näkivät sen lähes ajoissa. Jos kaverini olisi tullut ulos sekunttia myöhemmin, minun elämäni olisi loppunut. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen heille edelleen.

Muistakaa siis, että älkää ikinä aliarvioiko mitään sairauksia tai toisten ongelmia. Niiden pohjalla voi olla todella kamalia ajatuksia, joiden kanssa henkilöä pitää auttaa ajoissa! Muistakaa myös, että älkää ikinä jättäkö kaveria yksin, jos hän meinaa tehdä itselleen jotain. Te ette voi ikinä antaa sitä itsellenne anteeksi. Ja miettikää myös kaverianne, joka menettää koko loppuelämänsä sellaisen ongelman vuoksi, jossa häntä voisi auttaa. Muistakaa siis auttaa. Voitte joskus itsekin tarvita apua, silloin on erittäin tärkeää, että on muistanut auttaa myös toisia. "Minkä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille."

Viimeinen kosketus

Tyttö katsoo ulos, mutta mitään ei nää
Silmät tulvivat kyyneliä, kun äiti tyttöä halaa
Viimeisen kerran
Äiti jättää hyvästin ja ulko-oven avaa
tyttö huutaa ja parkuu, mutta äiti ei kuule
hän lähtee, kauas kauas pois
nyt tyttö yksin on, ei vierellä ketään
hän pyhkii kyyneleen ja kuiskaa:

www.weheartit.com

"Minä pärjään äiti, mutta älä viivy kauan."

Nyt ootte helvetin ylpeitä musta !

Minä... siis M-I-N-Ä koin tänään epäonnistumisen ja osasin käsitellä sen ! En itkenyt, en huutanut tai ajatellut kuinka surkea ihminen olen. Ajattelin kerrankin, että tein kaikkeni ja jumalauta te tyydytte siihen ! Jokaisen on joskus ajateltava itseään, myös minun. Onneksi tajusin sen tänään. Katsoin epäonnistumista silmästä silmään. Se halusi itkettää minua ja saada minulle tosi pahan olon, mutta totesin, että tämmöiset asiat kuuluvat elämään. Olio pääni sisällä sanoi, ettei näin saa tehdä. Se sanoi, että nyt järki käteen ja itke ja kärsi, koska epäonnistuit. Minä naurahdin ja sanoin: itke itse, taistelusi on ohi. Minä haluan olla taas vapaa ja iloinen tyttö! Kukaan ei saa estää minulta mahdollisuuksia siihen, en edes minä itse. Tiedän, että tämä kuulostaa pieneltä asialta teille, mutta tämä on todella suuri askel minulle. En vielä hetki sitten olisi uskonut, että pystyisin kestämään epäonnistumisen! Ihan mahtavaa! Nyt vain toivotaan, ettei lähdetä menemään takapakkia...

"Kaikki kuolee, mut kaikki ei muista elää." Ollaan me niitä, jotka elää! Tällasta tänään :)

Menneisyyden varjot

Miksi suloisesta vanhempien pikkutytöstä tuli tällainen? Miksi kavereita omistavasta nuoresta tuli tällainen? Miksi nätistä ja lahjakkaasta tytöstä kasvoi tällainen perfektionisti? En tiedä, saanko kysymyksiin ikinä vastausta. Haluaisin kuitenkin palata hieman ajassa taaksepäin, siihen aikaan, kun olin ala-asteella. Silloin kaikki oli vielä hyvin. - Vai oliko?

Muistan ikuisesti sen päivän, kun menin ensimmäistä kertaa kouluun. Iloinen pikkuinen 7-vuotias intoa täynnä. Kaikki uusi oppiminen tulisi olemaan hauskaa ja jännittävää. Koulusta tulisi lempipaikkani. - En osannut aavistaa, että sama paikka vielä joku päivä tuhoaisi elämäni.

Aika meni nopeasti. Pian olin 9-vuotias koululainen. Pikku hiljaa minusta alkoi huomata pieniä merkkejä perfektionismista. Minun opettajani oli laittanut jokaisen vihkoon listan, jonne hän merkkasi jokaisen läksyunohduksen ja kirjojen unohduksen. Kutsuin tätä listaa syntilistaksi. En ikinä halunnut yhtään merkintää. Jos yksikin merkintä ilmaantui paperiini, itkin useita päiviä. Loppujen lopuksi koko vuonna merkintöjä oli noin 2-3. Lisäksi aloin pikku hiljaa enemmän ja enemmän miettimään kokeita ja muita suorituksia. Nelosluokalla oleva hymytyttökisa minun oli voitettava. Taistelin koko vuoden, jotta voittaisin sen. - Ja voittohan sieltä tulikin.

Kutosluokalla tilanne kärjistyi. Kamppailin koko vuoden kovasti hyvien numeroiden eteen. Opiskelu kuitenkin hankaloitui huomattavasti vanhempieni erottua. Se veti pohjan kaikelta. En halunnut uusia ihmisiä elämääni. En kestänyt katsoa vanhempieni pahaa mieltä. En kestänyt sitä, että minulla olisi hajonainen perhe. Opiskelu takkusi hetken aikaa, kunnes sain siitä taas kiinni. Sen jälkeen kaikki muuttui.

Luulen, että suurin syy siihen, miksi sairastuin, oli vanhempieni ero. Halusin näyttää vanhemmilleni, ettei heidän eronsa vaikuta minuun. Halusin, että he olisivat minusta ylpeitä tulevaisuudessakin. Valitettavasti menetin kontrollin kokonaan. Lisäksi muutto ja koulunvaihto viime syksynä lisäsi suorituspaineita. "Ei tollanen tyttö pärjää meiän luokalla", luokkalaiset puhuivat. Minulle tuli niin paha mieli ja samalla näyttämisen tarve, että tokaisin: " Katsotaan jouluna, kuka on meidän luokan paras." No joulutodistuksessahan se jo komeilikin: Huikea 9.75 keskiarvo. - Mutta parantamista oli vielä, 3 ysiä.

Palataan tähän päivään. Keskiarvoni hipoo 10.. jos saisin päättötodistuksestani pois vielä yhden ysin keskiarvo olisi noin 9.93. Tämä on minun tavoitteeni. Tämä on se asia, jonka eteen raadan ja itken päivittäin. Tämä on se asia, jonka vuoksi menetän yöunet ja normaalin nuoren elämän. Mutta tiedättekö mitä? Minua ei haittaa. Minä olen, mitä olen. Välillä on todella rankkaa, kun joka kokeesta pitää tulla kymppi. Elämä helpottuu kuitenkin viimeistään lomilla. Silloin minä tiedän, että olen ansainnut sen! Ja kukaan.. ei opettajat, ei ystävät, ei vanhemmat ,kukaan ei voi kieltää sitä. Kaikki näkevät uurastukseni ja pahan oloni. Kun tämä kaikki on vihdoin 4 viikon päästä ohi, minä sanon: " Adios! Minähän sanoin, että kestän."

Oma runo äidinkielentunnilta: Itkemään

Sydän itkee, sielu huutaa, mutta kukaan ei kuule
Väsymys painaa raskaasti, yhtä raskaasti kuin lyijypainot selässä
Kyynelten kirvely silmissä sattuu, sattuu kuin nokkosten polte ihon pinnalla
Tyttö ei näe valoa, hän näkee vain pimeää
Äiti sulkee silmänsä tytön tuskalta
Silmät sulkeutuvat kuin verhot illan hämärtyessä
Ei kukaan tytön tuskaa huomaa, ei kuuntele, ei hoivaa
Läheiset saattavat tytön ikuisuuden hämärään
Yksin itkemään

Haluan pois..

Väsynyt, yksin, masentunut.. jättäkää mut rauhaan! Älkää sanoko, että tajuutte.. ette te tajua.. älkää lohduttako, ette pysty siihen.. älkääkä sanoko, että huomenna kaikki on paremmin.. koska ei todellakaan ole..


(kuvat: www.weheartit.com)

jos en ole täällä enää huomenna..

Mitä jos lähtisin ikuisiksi ajoiksi pois? - Läheiseni kärsisivät enemmän kuin koskaan. Menettäisin mahdollisuuteni upeaan tulevaisuuteen. Olisin suuri esimerkki nuorille siitä, ettei elämää pidä ottaa liian vakavasti. Ihmiset alkaisivat syyttämään itseään. Kaikki muuttuisi.

Älkää pelätkö, en ole lähdössä mihinkään. Välillä vain tuntuu olisiko se helpompi vaihoehto. Olisiko ihanaa, jos ei tarvitsisi enää huolehtia ulkonäöstä, ystävyyssuhteista, perheenjäsenistä, koulunúmeroista.. MISTÄÄN. Minä tiedän vastauksen: Olisi se. Mutta valitettavasti meidän ihmisten on kamppailtava ongelmiamme vastaan päivittäin. Ylipainoiset ihmiset kamppailevat painoaan vastaan joka päivä. Alkoholistit kamppailevat alkoholin houkutusta vastaan päivittäin. Minun kaltaiseni kamppailevat epätäydellisyyttä vastaan joka päivä. Välillä tuntuu turhalta elää, koska elämä on yhtä kamppailua. Tiedän kuitenkin, että joku päivä olen tuon kamppailun voittaja. Seison ylpeänä siitä, että en antanut periksi silloin, kun oli vaikeaa. Seison ylpeänä siitä, että selvisin vaikeista ajoista voittajana. Kunpa me kaikki voisimme olla tuollaisia voittajia...

Ikävä kyllä on paljon ihmisiä, jotka häviävät kamppailun. He tarttuvat aseeseen tai pulloon, koska missään ei ole mitään järkeä. Välillä jokainen meistä ajattelee, miksi elämä on yhtä tuskaa aamusta iltaan. Miksi kukaan ei auta meitä? Miksi kukaan ei näe, että minulla on paha olla? Loppupeleissä kaikki me olemme yksinään. Kukaan muu ei voi muuttaa elämämme suuntaa. Vain me itse voimme tehdä elämästämme siedettävää tai vaikeaa. Vain me itse päätämme tartummeko aseeseen vai selvitämmekö ongelmamme. Minä ainakin haluan mielummin olla heikko, joka näyttää ongelmansa ja selviää niistä kuin vahva, joka ei kerro ongelmistaan vaan tekee surullisen ratkaisun itsenään. Meidän jokaisen on mentävä itseemme. Ei kannata viedä omaa elämäänsä ongelman takia, jonka voi vielä selvittää. Elämänpäätös on niin lopullista.. Ethän sinäkään tee sitä, ethän?

Älä mene (kuva: www.weheartit.com) 

Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu itkeä aamusta iltaan. Aamulla en halua herätä kouluun, illalla en halua mennä rääkkäämään itseäni salille. Päivällä en halua lukea kokeisiin. Mutta siitä huolimatta teen kaiken tuon. Teen kaiken oman hyvinvointini kustannuksella. En enää pitkään aikaan ole voinut sanoa, että rakastan elämääni. En ole voinut sanoa, että nautin elämästäni. Nautin elämästäni silloin, kun lihakset kasvavat, kymppi näkyy koepaperissa tai pojat flirttailee minulle. Jos en saa huomiota tai onnistumista, vihaan elämääni. Silloin minusta tulee hermoraunio. Silloin itsekin olen lähellä romahtaa ja tehdä kaikkea todella tyhmää. Onneksi olen sen verran fiksu tyttö, että uskon selviäväni kaikesta niiden hyvin hetkien avulla. Hei te ihanat ihmiset kyllä tekin selviätte! Selviämme yhdessä. Olette tärkeitä.. ja te, jotka ette ole täällä enää huomenna.. tekin olette tärkeitä minulle <3

Antakaa mun levätä

Mä oon nyt viime päivinä alkanut huomaamaan tosi pelottavia juttuja mun kehoon littyen. No aluks mä olin lauantaina vähän juomassa. Koska mulla ei ollu sunnuntaina yhtään paha olo nii aattelin että voisin ihan hyvin mennä illalla salille. No ei oo käytännössä mahdollistakaan, että se edellisen illan 4 juoman juominen ois vaikuttanut siihe salitreeniin, koska menin salille tosiaa ihan illalla. Jotain kuitenki kävi. Treenasin omasta mielestäni ihan normaalisti, ku syke vaa alko nousta ja nousta. Läähätin vaa yksinää siel salil, koska kukaa muu ei ollu treenaamassa. Mun kädet alko täristä ihan älyttömästi ja ihoo alko kihelmöidä. Lisäks mun henkee ahisti. Olin niin varma, että saan sydänkohtauksen tms. Soitin itkien kaverille, että voiko se tulla mua vastaa, koska en uskalla kävellä yksin ku oli niin paha olo.

No kuvittelin, että se loppuis treenien jälkee pikku hiljaa se olo, mutta joku nyt mättää. Mulla on koko aja sellanen outo vireystila/ stressitila päällä. Mun sydän vetää koko ajan jotain ylikierroksia. --> Rytmihäiriöitä. Varsinkin ku joku asia alkaa mua ahistaa nii se on menoa. Nykysin siihen käsien tärinän ja itkun lisäks tulee hengen ahistus ja sydämen oma show. Mua pelottaa, koska en tiiä mikä mulla on. Mulla vois olla ylikunto, koska mun treenimäärissä ei oo aina mitään tolkkua. Mulla vois myös olla paniikkihäiriö, koska mun henkee alkaa ahistaa mitä oudoimmissa paikoissa ja jutuissa ja lisäks ennen kokeita. Lisäksi noihin molempii edellä mainittuihi "sairauksii" liittyy univaikeudet ja niitähän mulle riittää vaikka muille jakaa. Illalla en saa unta vaikka kuinka haluaisin ja seuraavan päivän oon ihan helvetin väsynyt. Ois kiva tietää kauan tätä sirkusta joutuu jaksamaan, koska tässä ei oikeesti oo mitään tolkkua. Oon väsynyt jo siihen pelkkää täydellisyydentavotteluu ja muihi haasteisii.. täytyyks tähä tunkee nyt viel joku paniikkihäiriö.. juu eiku kyllä kaikki mulle vaa.. kyllä kiera jaksaa !

Mielenalavaihtelut

Haluisin tänään kertoa teille mielenalavaihteluista. Ei, ne eivät ole niitä mielenalavaihteluita, joita kuukautiset aiheuttaa. Ei, ne eivät ole niitä mielenalavaihteluita, joita murrosikään kuuluu. Ne ovat jotain aivan muita vaihteluita. Elämä on välillä yhtä helvettiä, kun ei yhtään tiedä, koska ns. romahtaa eli mieli muuttuu. Saatan aamulla hyppiä ilosta ja ajatella kaiken hyvällä tavalla, mutta iltapäivään tai viimeistään iltaan mennessä voisin huutaa ja itkeä vaikka kolme tuntia putkeen. Tuntuu siltä kun kaikesta lähtisi pohja ihan yllättäen. Yhtäkkiä huomaa, että kaikki onkin ihan päin persettä. Se on ihan kauhee tunne. Just kun on tuulettanut kaikille, kuinka ilonen on ja kuinka elämä hymyilee... sitten.. Sitten tulee se romahdus. Saattaa alkaa itkee ihan yhtäkkiä. Saattaa ahistua pelkästä tyhmästä ajatuksesta. Syke kohoo ja kädet alkaa tärisee. Alkaa raivostuttaa, kun annoin taas mun sisäselle hirviölle sen vallan. Oli niin kiva olla se ilonen tyttö sen 5 tuntia, mutta mitä sitten kävi? No en ainakaan ollut enää ilonen tyttö...

Tänään kävi just silleen. Olin aamulla iloa täynnä. Elämä hymyili, vaikka oli maanantai. Mua väsytti ja lunta sato joka tuutista, mut silti jaksoin hymyillä. Koulupäivä meni ihan kevyesti ajatellessa kaikkea hyvää. Luulin jo, että oisin menossa parempaan suuntaan... Sitten vähä ennen neljää tai viittä se tapahtu. Muutuin täydellisesti. Huomasin, että keskittyminen alko herpaantua. Huomasin, että aloin ahistua, vaikken tienny miks. Teki mieli alkaa itkee, koska oli niin paha olo. JA PAHINTA OLI, ETTEN TIENNY MIKS! No yritin selvitä siitä olosta aattelemalla kaikkee hyvää, mutta ei. Olo vaa paheni iltaa kohden. Kädet täris ja syke oli korkeella. Teki mieli itkee ja kysyy kaikilta MIKSI. Miksi mä en ansaitse olla onnellinen? Miksi mä ansaitsen olla onnellinen sen 5 tuntia? Enkö mä oikeesti osaa enää nauttia elämästä? Onko tää vitun sairaus vieny multa kaiken?!

Te läheiset tuotte mun elämään valon <3 (kuva www.weheartit.com) 

Päätin pari viikkoa sitten, että taistelen tätä vastaan, vaikka ei se helppoa oo. Uskon kuitenkin että lopulta voitan sen hirviön mun sisällä ja selviin taistelijana! Haluun näyttää kaikille, kuinka selätän tän pahan mikä mun sisällä asuu. Tän "kokemuksen" jälkeen oon entistä vahvempi. Mä uskon niin. Mutta kaikki rakkaat ystävät ja muutkin, jotka luette tätä, mä oikeesti tarviin teiän apua! En selvii tästä yksin. Oon niin ilonen ku tiiän, ettette hylkää mua. En tiiä, missä oisin tälläki hetkellä, jos mulla ei ois maailman välittävintä perhettä ja ystäviä. Love you <3

Tällasta tänään!

En oo nyt hetkee pystyny tänne kirjottaa, ku joka paikast on tullu koko aja kaikkee, mitä pitäs tehä. On ollu ussan koetta, bilsan koetta, taloustietovisaa, kymmeniä treenejä, läksyjä, aikaisii herätyksii.. = oon tosi väsyny. Nytki samalla ku kirjotan tätä tekis mieli itkee koska mua oksettaa ja kädet tärisee ku treenit oli niin kovat. Aloin jo treenien jälkee itkee ku huomasin ettei puhelin pysyny mun kädes. Keho taitaa alkaa olla loppu. No toivottavasti ens viikon hieman pidempi viikonloppu tekis tehtävänsä ja saisin levättyy... eiku ainii mul alkaa enkun valtakunnallisee opiskelu!

Missä olet spontaani elämä?

Olen huomannut viime kuukausien aikana, etten osaa elää ns. päivää kerrallaan. En osaa elää edes tuntia kerrallaan. Nyt mietin sitä, että minun on lähdettävä salillle 12.30. Sen jälkeen mietin, että minun on tultava kotiin 14.15. Sitten mietin että minun on lähdettävä kaupungille 16.00. En osaa olla organisoimatta elämääni! Muut kaverini menevät, miten haluavat ja tulevat, miten haluavat. Mutta minä suunnittelen kaiken minuutilleen. Tämä tekee elämästä aika paljolti vaan kaavaa. Jos joku pyytää minua juuri tietyllä hetkellä kaupungille, minä ahdistun, sillä minun on suunniteltava uudestaan, monelta menen salille ja monelta siivoan huoneeni. Tämä on pidemmän päälle raskasta. Haluaisin elää samalla tavalla kuin muutkin minun ikäiseni nuoret. Haluaisin keksiä yhtäkkiä idean, että lähdetäänpä shoppailemaan! Minulle tämä ei vain ole kovin usein mahdollista. Tokihan kaupungilla ollessani saatan keksiä kavereiden kanssa, että mennään elokuviin, mutta sellainen tietty spontaanisuus vain puuttuu elämästäni. Ja joskus sitä vain kaipaisi hieman lisää..

Olio

Kirjotan nyt taas tänne teille, koska ainakin huomenna on semmonen päivä, etten ehi mitää muuta kun lukee... Haluisin puhua siitä, millaiselta tuntuu, kun pään sisällä asuu aivan kuin toinen henkilö. Ei se en ole minä. Se on joku aivan muu. Se käskee minun tehdä kaikkia asioita, eikä se kysy minulta haluanko. Vaikka olisin hyvin väsynyt jo yhtien treenien jälkeen, se ei anna minun levätä. Se sanoo minulle, että olen aivan täydellinen surkimus, jos en mene vielä salille tunniksi. Salilla taas olen täydellinen surkimus, jos en jaksa juosta "tarpeeksi" kauan tai tehdä "tarpeeksi" suurilla painoilla. Se olio haluaa rääkätä minut hengiltä. Sama pätee kouluasioissa. Vaikka olisin kuinka väsynyt, ja haluaisin jo nukkumaan 12 h kokeisiin luvun jälkeen, se ei hyväksy sitä. Se sanoo minulle, kuinka syytän itseäni, jos en saa 10. Silloin tajuan, että se on oikeassa ja niinpä jatkan lukemista yö kahteen asti. Minun tekisi kerrankin mieli käydä aikaisemmin nukkumaan, mutta ei. Se valvottaa minua kaikilla mahdollisilla ajatukilla siitä, mitä en ole vielä saanut valmiiksi. Se muistuttaa minua aina siitä, mitä en ole vielä tehnyt. Se ei ikinä kehu minua tai sano, että olen hyvä jossain. Se olio pääni sisällä haukkuu minut maan rakoon joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja sekuntti. Niinpä joudun tekemään kaikkeni, jotta tyydyttäisin sen olion tarpeet edes hetkeksi. - Mutta sille ei riitä mikään. Se on päättänyt tuhota minut. Se haluaa nähdä, kuinka kauan minä kestän sen höykytystä. - Se nimittäin tietää, etten jaksa enää kauaa.

Oletko kiltti ja lähdet päästäni, kiitos. (kuva www.weheartit.com)

Kaikista pahinta, mitä se olio voi tehdä, on se millä tavalla se syylistää minua epäonnistumisen jälkeen. Se käskee minun rangaista itseäni. - "Ei 9 ole hyvä numero! Se on paska numero!" Olio sanoo. Olio käskee minun lukea ensi kokeisiin enemmän, sillä tavalla, etten epäonnistu enää. Kamalinta on, kun olio sanoo, etten ole hyvä missään. Sen mukaan olen täydellinen idiootti, joka ei onnistu missään. Sen mukaan aina voi tehdä asiat vielä paremmin. Epäonnistumiset taas eivät kuulu sen mukaan elämään ollenkaan. Elämän täytyisi olla aivan täydellistä. - Voi kunpa se olisi. Saisin edes päivän olla pelkäämättä, että olio syyttää minua taas jostain.

Kova työ palkitaan !

Jes ! Siitä yh:sta tuli se kymppi ;) no jaa luinha mä siihen sen 13 h... :D mutta ihan sama!! Oon ylpee itestäni. Toisaalta en ois ollu mihinkää muuhu tyytyväinen.. Nyt pitää sitte taas panostaa perjantain bilsan kokeesee ja sama tavoite jälleen kerran! 10 10 10 10! Nään vaa silmissä sen päättötokarin ja 10 rivin. Voi että! Aina yks 10 antaa lisää motivaatiota jatkoon! Ja kaikki pettymykset pakottaa rääkkää itteään vielä enemmän.. mut nyt ei mietitä sitä! hihi :)

Sanat satuttavat

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kaveria jätetä. Ikinä. Vaikka joutuisit uhraamaan rahasi, vaatteesi, elämäsi, voimasi.. aina pitää auttaa kaveria. Voit nimittäin huomenna olla siinä tilanteessa, että sinä tarvitset kaveria. Entä jos et koskaan ole auttanut ketään? Auttavatko he sinua? Tämä on mielestäni meidän kaikkien tärkeää muistaa: Jos haluat, että sinua autetaan ja tuetaan, sinun on autettava ja tuettava myös.

Puhun sen takia tästä aiheesta, koska huomasin tänään, mitä kaikkea saatat joutua kavereidesi takia kestämään ja tekemään. Ja tietenkin vastavuoroisesti, mitä saat auttamalla muita. Olin jo pitkään kuullut, kuinka eräs henkilö puhui eräästä hyvästä ystävästäni erilaisia valheita muille ihmisille ympäri kaupunkia. Lopulta minulla paloi hermot häneen ja tietokoneella hieman kärkkäästi kommentoin erästä tilapäivitystä. No siitä lähti aivan kauhea ketjureaktio. Kyseinen henkilö soitti minulle ja sanoi minulle, etten saa puuttua hänen elämäänsä. Sanoin, etten puuttukaan, jos hän jättää kaverini rauhaan. Henkilö antoi lopulta puhelimen isosiskolleen, joka lateli sellaisia sanoja, jotka saivat minut ajattelemaan, millaiset ihmiset oikeasti kykenevät sanomaan sellaisia asioita. Pystyisitkö sinä sanomaan ihmiselle, jota et ollenkaan tunne, ettei tämä ansaitse elää, vaan että tämän pitäisi tappaa itsensä? Sanoisitko, että tämä ihminen ei tiedä elämästä mitään, vaan on hemmoteltu kakara, joka saa aina kaiken? Entä sanoisitko, että henkilö on huora, jolla ei ole tulevaisuutta? Minä en ikinä sanoisi. Ikävä kyllä jouduin vain kuulemaan kyseiset sanat erään henkilön suusta.

Vaikka sanat eivät loukanneet minua henkilökohtaisesti, aloin miettiä, miten kukaan voi ikinä sanoa kenellekkään, ettei tämä ansaitse elää tai että tämän pitäisi kuolla? Entä jos sanot tuon asian henkilölle, jolla on oikeasti vakava masennus tai itsemurha-ajatuksia, ja joka tappaa itsensä puhelun jälkeen? Entä jos sanot henkilölle, että tämä on huora, ja henkilö on vaikka joutunut raiskatuksi, ja saa hyvin pahan mielen vain toisen tuntemattoman tyhmistä puheista? Tai entä jos sanot henkilölle, ettei tämä tiedä elämästä mitään, vaikka oikeasti henkilö on menettänyt lähes kaikki läheisensä ja kärsii syömishäiriöstä? Me kukaan emme voi tietää, mitä toinen on joutunut kestämään. Me kukaan emme myöskään voi tietää, millaista jollain toisella henkilöllä on tai mitä hänen elämässään tapahtuu. On siis hyvin väärin sanoa tuntemattomalle ihmiselle asioita ( vaikka olisi kuinka vihainen), koska ei voi tietää, mitä puheillaan voi toiselle aiheuttaa.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska meidän kaikkien pitäisi joskus miettiä, mitä sanomme ja kenelle. Joku asia voi satuttaa toista oikeasti, vaikka emme tarkoittaisi. Joku asia voi olla vaikka vain läppä, ja se aiheuttaa suurta masennusta ja pahaa mieltä. Minulla näin ei käynyt, koska tiedän, millainen olen ja mitä olen joutunut kestämään. Minulle on aivan sama, mitä muut ajattelevat. Mutta en tiedä, kuinka olisin jossain toisessa tilanteessa puheet kestänyt. Siispä ihmiset.. miettikää ennen kuin lauotte asioita, jotka voivat oikeasti satuttaa toisia!

Kehon reaktio

Yleensä sitä luulisi, että perfektionismi on vain mielen sairaus, mutta se vaikuttaa hyvin paljon myös kroppaan. On hyvin raskasta samaan aikaan kuulla itseltään henkisiä syytöksiä pään sisällä ja lisäksi kestää kropan erilaiset reaktiot. Ehkä ikävin kehon reaktio on ahdistuneisuus, joka näkyy sykkeen nousuna, vatsakipuna ja käsien tärisemisenä. Jos en esimerkiksi löydä heti jotain monistetta, jota tarvitsen, alan ahdistua. Sykkeeni nousee todella ylös ja kädet tärisee. Alan huutaa ja itkeä samaan aikaan. Samalla myös vatsaa alkaa koskea, joskus jopa oksettaa. Tällaisina hetkinä sitä tajuaa, ettei taida olla aivan terve. Toinen hetki jolloin tällaista ahdistuneisuutta näkee, on juuri ennen koetta tai kokeensaamista. Kädet tärisevät ja tekisi mieli juosta pois. Välillä pyörryttää ja tuntuu, ettei vaan kestä sitä painetta, joka syntyy. Vatsakipu ei katoa lähes koskaan, sillä se reagoi aina, kun stressaan vähänkin jotain. - Juuri nytkin.

On hyvin rankkaa elää, kun joutuu koko ajan pelkäämään, milloin romahtaa. Mielen romahdus ei riitä, vaan myös koko kroppa romahtaa, ja silti pitäisi kestää kokeiden paine ja esimerkiksi kaikki treenit. Välillä esimerkiksi käsien täristessä ja itkiessä on sellainen olo, ettei jaksa enää. Olen niin nuori ja silti niin poikki jo nyt. En usko, että kehoni, puhumattakaan mielestäni, jaksaa tätä höykytystä loputtomiin. Lopulta romahdan täydellisesti, enkä tiedä kauan palautumiseen menee.

Väsyttää, itkettää ja silti pitää jaksaa. (kuva www.weheartit.com)

Miksi on sitten hyvin rankkaa kestää näitä erilaisia reaktioita? - No kuvittele itsesi lukemassa normaalisti kokeisiin. Yhtäkkiä tarvitset jotain monistetta. Alat paniikissa etsiä sitä, tuloksetta. Olet yksin kotona, eikä kukaan voi auttaa. Yhtäkkiä ilman minkäänlaista erityistä syytä vain romahdat. Alat huutaa, ehkä jopa heitellä tavaroita. Itket samalla, kun tunnet, että sykkeesi nousee ja kätesi alkavat täristä. Eikä tämäkään vielä riitä, vaan lisäksi alkaa oksettaa. Sekoat lopullisesti yhden monisteen takia! Silloin tuntuu, ettei elämässä ole mitään järkeä, sillä eihän elämässä kaikki voi mennä aina täydellisesti. - Mutta jos ei suostu ymmärtämään sitä, käy näin. Eikä kukaan voi auttaa.

Liikaa vaatimuksia!!!!

Vaatimuksia satelee joka puolelta. (kuva www.weheartit.com)

Välillä tuntuu, että maailma on täynnä kaikenlaisia vaatimuksia. Pitäisi olla erinomainen koulussa, pitäisi olla urheilullinen ja syödä terveellisesti, olla vanhempien unelmalapsi, olla sosiaalinen ja omistaa monia ystäviä, olla niin helvetin hyvännäköinen ja kaikkien poikien mieleen... ENTÄ KUN EI VAAN ENÄÄ JAKSA?! Entä, kun alkaa väsymään erilaisiin vaatimuksiin, joita yhteiskunta ja eri tahot meille sanelevat päivittäin? - Onko silloin surkeampi ihminen? Mikseivät aikuiset tajua, että erilaisilla vaatimuksilla luodaan mm. nuorille entistä pahempi olo.Monet nuoret ajattelevat olevansa riittämättömiä sellaisina kuin ovat. - Näin minulle kävi.



Mikään ei yhtäkkiä tuntunut miltään, eivät onnistumiset eivätkä ilot. Elämä muuttui pelkäksi suorittamiseksi. Päivästä ja viikosta toiseen. Aina piti vain ajatella kouluarvosanoja, kiinteitä reisiä ja kaverisuhteiden säilymistä. Välillä kysyn itseltäni, onko se tosiaan yhteiskunta, joka asettaa minulle nämä ehdot? Vai voisinkohan itsekin muuttaa ajattelutapaani? Ehkä se olenkin minä, joka vaatii tiukkaa takapuolta ja täydellistä kympin keskiarvoa. Mielestäni nykyisin minä olen se, joka vaatii liikoja, mutta yhteiskunnan vaatimukset saivat tämän alulle. - Ja enää tästä ei pääse irti. Taidan olla kuin tuomittu elämään tyytymättömyydessä ja ikuisessa täydellisyydentavoittelussa. - Edessä tulee olemaan monia todella vaikeita vuosia. Välillä toivon, että voisin elää kuin laiskat ja rennot ihmiset. HE NAUTTIVAT ELÄMÄSTÄÄN! Mutta kai se vain on niin, että ihmiset ovat erilaisia. Toisaalta voi olla myös vahvuus, kun vaatii itseltään suuria tuloksia. Mutta kun mikään muu kun 10 ei kelpaa, ei olla enää vahvuuksien puolella. - Ollaan aivan jonkin muun puolella.

(www.weheartit.com)