Kuolema. Se on niin lopullista. Siitä ei ole paluuta. Meillä kaikilla tulee niin kova ikävä. Eikä ikinä tiedä, milloin on oma vuoro.
Tänään minun ikäiseni nuori tyttö kuoli auton yliajamana tietämättömänä siitä, että hänen elämänsä ei jatkuisi enää huomenna. Hän eli normaalia perjantaita iloisena ja kaikkien rakastamana. Pari minuuttia lopettivat hänen elämänsä ja samalla muuttivat kaikkien hänen läheistensä elämän. Nyt hän ei enää ikinä hymyile, eikä moikkaa ketään iloisesti. Hän ei enää ikinä tule puhumaan facebookissa tai kysele kuulumisia. Hän ei ole enää ikinä paikalla. Juuri tuo on kuoleman kamalin puoli, sanat: ei ikinä enää. Minä en kyseistä tyttöä tuntenut, mutta erittäin hyvät ystäväni hänet tunsivat ja kyllä aina henkilön poismeno satuttaa. Ikinä ei tiedä, koska elämä loppuu. Juuri nyt minä voin elää elämäni viimeisiä minuutteja, voi olla etten herää enää huomenna. Voi olla, että joku minulle läheinen henkilö ei ole täällä enää huomenna. Minun pitäisi rakastaa tätä elämää ja kaikkia minulle rakkaita henkilöitä joka päivä niin helvetisti. Minun pitäisi nauttia tästä kaikesta ja pitää hauskaa, aivan kuin tämä kyseinenkin tyttö varmasti teki. <3 Toivon hänen läheisilleen erittäin paljon enkeleitä ja jaksamista. Ja ennen kaikkea kyseiselle tytölle: Kaikilla on häntä ikävä, mutta aivan varmasti hänellä on nyt parempi olla, ainakin me kaikki toivomme niin. <3
Itselleni kuolema sanana herättää paljon sekalaisia tunteita. Tuntuu väärältä, että tyttö, joka rakasti elämää ja jolla olisi ollut niin paljon kaikkea edessä, vietiin pois. Minä taas valitan päivästä päivään, kuinka en enää jaksa. Minä jopa yritän tahallisesti aiheuttaa kuoleman. Kun kuulin tytön kuolemasta, mieleeni heräsi heti kysymys: "Miksi hän, miksen minä?" Miksi minä joudun elämään elämää, josta en pidä yhtään, mutta tyttö, jolla oli paljon ystäviä ja läheisiä ja hieno tulevaisuus, otettiin pois? Tiedän, ettei saisi ajatella näin, miten minä ajattelen. Sen takia olen yrittänyt pitää kaiken tämän sisälläni. Haluan osoittaa kaikille tukeni ja välittämiseni, mutta samalla pääni sisällä pyörivät nämä ajatukset. Ja voin sanoa, ettei ole helppoa joka päivä ajatella, että kuinka vapauttavaa olisi jäädä sen auton alle...Kunpa en ajattelisi.
En halua kuulla minkäänlaista viha-postia: "No v**** mene ja tapa ittes, jos haluut!" Kyllä tiedän, että voisin tehdä sen koska vaan, ei minua kukaan estä. Yksin asuva ja kykenevä tyttö voi tehdä elämälleen hetkessä, mitä haluaa. Mutta nyt kun näen, kuinka tänään kuolleen tytön läheiset ja jopa tuntemattomat kuten minä kärsivät ja itkevät hänen puolestaan, mietin vielä kerran. Haluanko oikeasti, että vanhempani itkevät noin paljon? Tai että kaverini eivät löydä sanoja ja syyttävät itseään? - En halua. Haluaisin mahdollisimman helpon elämän kaikille, ilman kärsimystä ja pahaa oloa. Valitettavasti se ei taida olla tässä kurjassa ja ikävässä maailmassa mahdollista. - Aina joku kärsii, tänään sinä huomenna minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti