Surullinen ilta

Mitä se on? Mitä on perfektionismi? Onko se hyvä vai huono asia? Onko se sairaus vai luonteenpiirre?

Yksi syy, miksi kirjoitan tätä blogia, on se, että ihmiset oppisivat ymmärtämään, ettei perfektionismin kanssa leikitä. Se ei ole mikään pikku juttu. Se voi loppupeleissä viedä sinut jopa kuolemaan asti. Minä kerron teille tarinan, jossa näin oli hyvin lähellä käydä.. Voin vain kiittää ystäviäni siitä, että olen vielä tässä.

Oli aivan normaali ilta. Olin lähdössä kaverini bileisiin tietoisena siitä, että aion juoda tänään. Olimme ostaneet kaverini kanssa viinapullon puoliksi. Illasta piti tulla erittäin kiva, mutta kaikki kaatui aivan yllättäen. Bileisiin saavuttuamme kaikki vaikutti vielä ihanalta. Saisin hetkeksi kaikki paskat koulujutut pois päästä, saisin hetken olla pois salilta, saisin hetken olla kuin kuka tahansa 15-vuotias tyttö. Muutaman viinakulauksen jälkeen ajatukseni saivat aivan uuden tavan ajatella asioita...

Aloin humalapäissäni miettiä, että elämässäni ei ole mitään järkeä. Olin jo pitkään miettinyt, olisiko kivempi kuolla. - Ei tarvitsisi enää kärsiä tätä kaikkea tuskaa, jota tämä sairaus on aiheuttanut. Humalassa nämä ajatukset voimistuivat entisestään. En enää ollut se iloinen bileisiin tullut tyttö. Menin ulos muiden huomaamatta, kaaduin tahalleeni ja jäin maahan makaamaan. - Halusin jäätyä kuoliaaksi. Ulkona oli jo hyvin kylmä ja minä makasin maassa silkkisessä paidassani ja korkokengissä... Eräs ystäväni onneksi löysi minut pian ja tajusi, että kaikki ei ole hyvin..

Tämä ei loppunut tähän. Illan mennessä pidemmälle myös alkoholia oli veressä enemmän ja teot muuttuivat suuremmiksi. Ei aikaakaan, kun olin juoksemassa auton alle.. Itkin ja huusin, että haluan kuolla. Oli sekunneista kiinni, etten ehtinyt jäädä sen auton alle. Kaverini kaatoi minut maahan suoraan asfalttiin, koska ei voinut antaa minun tehdä sitä. Olin useiden kaatumiseni jälkeen aivan veressä ja mustelmilla. Kädet olivat ruhjeilla, meikit olivat levinneet itkusta, farkut olivat aivan repaleina... olin sen näköinen kuin olisin joutunut tappeluun..

Itkin kaikille, että he ovat kusipäitä, kun eivät anna minun kuolla. Huusin ja lähdin taas juoksemaan. Muutamat pojat joutuivat pitämään minua kiinni, etten tekisi itselleni mitään. Kaikki olivat aivan kuin puulla päähän lyötyjä. Mitä tälle porukan kiltille ja "täydelliselle" tytölle tapahtuu?

Hyvä ystäväni saattoi minut kotiin, jossa isäni jo odottikin minua ja puhdisti kaikki haavani. Itkin vain, koska tajusin, että olin näyttänyt, kuinka paha olo minulla oli. Itkin, koska kaikki näkivät, etten ole täyttä terästä. Mutta loppupeleissä, olen iloinen, että he näkivät sen lähes ajoissa. Jos kaverini olisi tullut ulos sekunttia myöhemmin, minun elämäni olisi loppunut. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen heille edelleen.

Muistakaa siis, että älkää ikinä aliarvioiko mitään sairauksia tai toisten ongelmia. Niiden pohjalla voi olla todella kamalia ajatuksia, joiden kanssa henkilöä pitää auttaa ajoissa! Muistakaa myös, että älkää ikinä jättäkö kaveria yksin, jos hän meinaa tehdä itselleen jotain. Te ette voi ikinä antaa sitä itsellenne anteeksi. Ja miettikää myös kaverianne, joka menettää koko loppuelämänsä sellaisen ongelman vuoksi, jossa häntä voisi auttaa. Muistakaa siis auttaa. Voitte joskus itsekin tarvita apua, silloin on erittäin tärkeää, että on muistanut auttaa myös toisia. "Minkä haluatte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille."

Viimeinen kosketus

Tyttö katsoo ulos, mutta mitään ei nää
Silmät tulvivat kyyneliä, kun äiti tyttöä halaa
Viimeisen kerran
Äiti jättää hyvästin ja ulko-oven avaa
tyttö huutaa ja parkuu, mutta äiti ei kuule
hän lähtee, kauas kauas pois
nyt tyttö yksin on, ei vierellä ketään
hän pyhkii kyyneleen ja kuiskaa:

www.weheartit.com

"Minä pärjään äiti, mutta älä viivy kauan."

Nyt ootte helvetin ylpeitä musta !

Minä... siis M-I-N-Ä koin tänään epäonnistumisen ja osasin käsitellä sen ! En itkenyt, en huutanut tai ajatellut kuinka surkea ihminen olen. Ajattelin kerrankin, että tein kaikkeni ja jumalauta te tyydytte siihen ! Jokaisen on joskus ajateltava itseään, myös minun. Onneksi tajusin sen tänään. Katsoin epäonnistumista silmästä silmään. Se halusi itkettää minua ja saada minulle tosi pahan olon, mutta totesin, että tämmöiset asiat kuuluvat elämään. Olio pääni sisällä sanoi, ettei näin saa tehdä. Se sanoi, että nyt järki käteen ja itke ja kärsi, koska epäonnistuit. Minä naurahdin ja sanoin: itke itse, taistelusi on ohi. Minä haluan olla taas vapaa ja iloinen tyttö! Kukaan ei saa estää minulta mahdollisuuksia siihen, en edes minä itse. Tiedän, että tämä kuulostaa pieneltä asialta teille, mutta tämä on todella suuri askel minulle. En vielä hetki sitten olisi uskonut, että pystyisin kestämään epäonnistumisen! Ihan mahtavaa! Nyt vain toivotaan, ettei lähdetä menemään takapakkia...

"Kaikki kuolee, mut kaikki ei muista elää." Ollaan me niitä, jotka elää! Tällasta tänään :)

Menneisyyden varjot

Miksi suloisesta vanhempien pikkutytöstä tuli tällainen? Miksi kavereita omistavasta nuoresta tuli tällainen? Miksi nätistä ja lahjakkaasta tytöstä kasvoi tällainen perfektionisti? En tiedä, saanko kysymyksiin ikinä vastausta. Haluaisin kuitenkin palata hieman ajassa taaksepäin, siihen aikaan, kun olin ala-asteella. Silloin kaikki oli vielä hyvin. - Vai oliko?

Muistan ikuisesti sen päivän, kun menin ensimmäistä kertaa kouluun. Iloinen pikkuinen 7-vuotias intoa täynnä. Kaikki uusi oppiminen tulisi olemaan hauskaa ja jännittävää. Koulusta tulisi lempipaikkani. - En osannut aavistaa, että sama paikka vielä joku päivä tuhoaisi elämäni.

Aika meni nopeasti. Pian olin 9-vuotias koululainen. Pikku hiljaa minusta alkoi huomata pieniä merkkejä perfektionismista. Minun opettajani oli laittanut jokaisen vihkoon listan, jonne hän merkkasi jokaisen läksyunohduksen ja kirjojen unohduksen. Kutsuin tätä listaa syntilistaksi. En ikinä halunnut yhtään merkintää. Jos yksikin merkintä ilmaantui paperiini, itkin useita päiviä. Loppujen lopuksi koko vuonna merkintöjä oli noin 2-3. Lisäksi aloin pikku hiljaa enemmän ja enemmän miettimään kokeita ja muita suorituksia. Nelosluokalla oleva hymytyttökisa minun oli voitettava. Taistelin koko vuoden, jotta voittaisin sen. - Ja voittohan sieltä tulikin.

Kutosluokalla tilanne kärjistyi. Kamppailin koko vuoden kovasti hyvien numeroiden eteen. Opiskelu kuitenkin hankaloitui huomattavasti vanhempieni erottua. Se veti pohjan kaikelta. En halunnut uusia ihmisiä elämääni. En kestänyt katsoa vanhempieni pahaa mieltä. En kestänyt sitä, että minulla olisi hajonainen perhe. Opiskelu takkusi hetken aikaa, kunnes sain siitä taas kiinni. Sen jälkeen kaikki muuttui.

Luulen, että suurin syy siihen, miksi sairastuin, oli vanhempieni ero. Halusin näyttää vanhemmilleni, ettei heidän eronsa vaikuta minuun. Halusin, että he olisivat minusta ylpeitä tulevaisuudessakin. Valitettavasti menetin kontrollin kokonaan. Lisäksi muutto ja koulunvaihto viime syksynä lisäsi suorituspaineita. "Ei tollanen tyttö pärjää meiän luokalla", luokkalaiset puhuivat. Minulle tuli niin paha mieli ja samalla näyttämisen tarve, että tokaisin: " Katsotaan jouluna, kuka on meidän luokan paras." No joulutodistuksessahan se jo komeilikin: Huikea 9.75 keskiarvo. - Mutta parantamista oli vielä, 3 ysiä.

Palataan tähän päivään. Keskiarvoni hipoo 10.. jos saisin päättötodistuksestani pois vielä yhden ysin keskiarvo olisi noin 9.93. Tämä on minun tavoitteeni. Tämä on se asia, jonka eteen raadan ja itken päivittäin. Tämä on se asia, jonka vuoksi menetän yöunet ja normaalin nuoren elämän. Mutta tiedättekö mitä? Minua ei haittaa. Minä olen, mitä olen. Välillä on todella rankkaa, kun joka kokeesta pitää tulla kymppi. Elämä helpottuu kuitenkin viimeistään lomilla. Silloin minä tiedän, että olen ansainnut sen! Ja kukaan.. ei opettajat, ei ystävät, ei vanhemmat ,kukaan ei voi kieltää sitä. Kaikki näkevät uurastukseni ja pahan oloni. Kun tämä kaikki on vihdoin 4 viikon päästä ohi, minä sanon: " Adios! Minähän sanoin, että kestän."

Oma runo äidinkielentunnilta: Itkemään

Sydän itkee, sielu huutaa, mutta kukaan ei kuule
Väsymys painaa raskaasti, yhtä raskaasti kuin lyijypainot selässä
Kyynelten kirvely silmissä sattuu, sattuu kuin nokkosten polte ihon pinnalla
Tyttö ei näe valoa, hän näkee vain pimeää
Äiti sulkee silmänsä tytön tuskalta
Silmät sulkeutuvat kuin verhot illan hämärtyessä
Ei kukaan tytön tuskaa huomaa, ei kuuntele, ei hoivaa
Läheiset saattavat tytön ikuisuuden hämärään
Yksin itkemään

Haluan pois..

Väsynyt, yksin, masentunut.. jättäkää mut rauhaan! Älkää sanoko, että tajuutte.. ette te tajua.. älkää lohduttako, ette pysty siihen.. älkääkä sanoko, että huomenna kaikki on paremmin.. koska ei todellakaan ole..


(kuvat: www.weheartit.com)

jos en ole täällä enää huomenna..

Mitä jos lähtisin ikuisiksi ajoiksi pois? - Läheiseni kärsisivät enemmän kuin koskaan. Menettäisin mahdollisuuteni upeaan tulevaisuuteen. Olisin suuri esimerkki nuorille siitä, ettei elämää pidä ottaa liian vakavasti. Ihmiset alkaisivat syyttämään itseään. Kaikki muuttuisi.

Älkää pelätkö, en ole lähdössä mihinkään. Välillä vain tuntuu olisiko se helpompi vaihoehto. Olisiko ihanaa, jos ei tarvitsisi enää huolehtia ulkonäöstä, ystävyyssuhteista, perheenjäsenistä, koulunúmeroista.. MISTÄÄN. Minä tiedän vastauksen: Olisi se. Mutta valitettavasti meidän ihmisten on kamppailtava ongelmiamme vastaan päivittäin. Ylipainoiset ihmiset kamppailevat painoaan vastaan joka päivä. Alkoholistit kamppailevat alkoholin houkutusta vastaan päivittäin. Minun kaltaiseni kamppailevat epätäydellisyyttä vastaan joka päivä. Välillä tuntuu turhalta elää, koska elämä on yhtä kamppailua. Tiedän kuitenkin, että joku päivä olen tuon kamppailun voittaja. Seison ylpeänä siitä, että en antanut periksi silloin, kun oli vaikeaa. Seison ylpeänä siitä, että selvisin vaikeista ajoista voittajana. Kunpa me kaikki voisimme olla tuollaisia voittajia...

Ikävä kyllä on paljon ihmisiä, jotka häviävät kamppailun. He tarttuvat aseeseen tai pulloon, koska missään ei ole mitään järkeä. Välillä jokainen meistä ajattelee, miksi elämä on yhtä tuskaa aamusta iltaan. Miksi kukaan ei auta meitä? Miksi kukaan ei näe, että minulla on paha olla? Loppupeleissä kaikki me olemme yksinään. Kukaan muu ei voi muuttaa elämämme suuntaa. Vain me itse voimme tehdä elämästämme siedettävää tai vaikeaa. Vain me itse päätämme tartummeko aseeseen vai selvitämmekö ongelmamme. Minä ainakin haluan mielummin olla heikko, joka näyttää ongelmansa ja selviää niistä kuin vahva, joka ei kerro ongelmistaan vaan tekee surullisen ratkaisun itsenään. Meidän jokaisen on mentävä itseemme. Ei kannata viedä omaa elämäänsä ongelman takia, jonka voi vielä selvittää. Elämänpäätös on niin lopullista.. Ethän sinäkään tee sitä, ethän?

Älä mene (kuva: www.weheartit.com) 

Minä jos kuka tiedän, miltä tuntuu itkeä aamusta iltaan. Aamulla en halua herätä kouluun, illalla en halua mennä rääkkäämään itseäni salille. Päivällä en halua lukea kokeisiin. Mutta siitä huolimatta teen kaiken tuon. Teen kaiken oman hyvinvointini kustannuksella. En enää pitkään aikaan ole voinut sanoa, että rakastan elämääni. En ole voinut sanoa, että nautin elämästäni. Nautin elämästäni silloin, kun lihakset kasvavat, kymppi näkyy koepaperissa tai pojat flirttailee minulle. Jos en saa huomiota tai onnistumista, vihaan elämääni. Silloin minusta tulee hermoraunio. Silloin itsekin olen lähellä romahtaa ja tehdä kaikkea todella tyhmää. Onneksi olen sen verran fiksu tyttö, että uskon selviäväni kaikesta niiden hyvin hetkien avulla. Hei te ihanat ihmiset kyllä tekin selviätte! Selviämme yhdessä. Olette tärkeitä.. ja te, jotka ette ole täällä enää huomenna.. tekin olette tärkeitä minulle <3

Antakaa mun levätä

Mä oon nyt viime päivinä alkanut huomaamaan tosi pelottavia juttuja mun kehoon littyen. No aluks mä olin lauantaina vähän juomassa. Koska mulla ei ollu sunnuntaina yhtään paha olo nii aattelin että voisin ihan hyvin mennä illalla salille. No ei oo käytännössä mahdollistakaan, että se edellisen illan 4 juoman juominen ois vaikuttanut siihe salitreeniin, koska menin salille tosiaa ihan illalla. Jotain kuitenki kävi. Treenasin omasta mielestäni ihan normaalisti, ku syke vaa alko nousta ja nousta. Läähätin vaa yksinää siel salil, koska kukaa muu ei ollu treenaamassa. Mun kädet alko täristä ihan älyttömästi ja ihoo alko kihelmöidä. Lisäks mun henkee ahisti. Olin niin varma, että saan sydänkohtauksen tms. Soitin itkien kaverille, että voiko se tulla mua vastaa, koska en uskalla kävellä yksin ku oli niin paha olo.

No kuvittelin, että se loppuis treenien jälkee pikku hiljaa se olo, mutta joku nyt mättää. Mulla on koko aja sellanen outo vireystila/ stressitila päällä. Mun sydän vetää koko ajan jotain ylikierroksia. --> Rytmihäiriöitä. Varsinkin ku joku asia alkaa mua ahistaa nii se on menoa. Nykysin siihen käsien tärinän ja itkun lisäks tulee hengen ahistus ja sydämen oma show. Mua pelottaa, koska en tiiä mikä mulla on. Mulla vois olla ylikunto, koska mun treenimäärissä ei oo aina mitään tolkkua. Mulla vois myös olla paniikkihäiriö, koska mun henkee alkaa ahistaa mitä oudoimmissa paikoissa ja jutuissa ja lisäks ennen kokeita. Lisäksi noihin molempii edellä mainittuihi "sairauksii" liittyy univaikeudet ja niitähän mulle riittää vaikka muille jakaa. Illalla en saa unta vaikka kuinka haluaisin ja seuraavan päivän oon ihan helvetin väsynyt. Ois kiva tietää kauan tätä sirkusta joutuu jaksamaan, koska tässä ei oikeesti oo mitään tolkkua. Oon väsynyt jo siihen pelkkää täydellisyydentavotteluu ja muihi haasteisii.. täytyyks tähä tunkee nyt viel joku paniikkihäiriö.. juu eiku kyllä kaikki mulle vaa.. kyllä kiera jaksaa !

Mielenalavaihtelut

Haluisin tänään kertoa teille mielenalavaihteluista. Ei, ne eivät ole niitä mielenalavaihteluita, joita kuukautiset aiheuttaa. Ei, ne eivät ole niitä mielenalavaihteluita, joita murrosikään kuuluu. Ne ovat jotain aivan muita vaihteluita. Elämä on välillä yhtä helvettiä, kun ei yhtään tiedä, koska ns. romahtaa eli mieli muuttuu. Saatan aamulla hyppiä ilosta ja ajatella kaiken hyvällä tavalla, mutta iltapäivään tai viimeistään iltaan mennessä voisin huutaa ja itkeä vaikka kolme tuntia putkeen. Tuntuu siltä kun kaikesta lähtisi pohja ihan yllättäen. Yhtäkkiä huomaa, että kaikki onkin ihan päin persettä. Se on ihan kauhee tunne. Just kun on tuulettanut kaikille, kuinka ilonen on ja kuinka elämä hymyilee... sitten.. Sitten tulee se romahdus. Saattaa alkaa itkee ihan yhtäkkiä. Saattaa ahistua pelkästä tyhmästä ajatuksesta. Syke kohoo ja kädet alkaa tärisee. Alkaa raivostuttaa, kun annoin taas mun sisäselle hirviölle sen vallan. Oli niin kiva olla se ilonen tyttö sen 5 tuntia, mutta mitä sitten kävi? No en ainakaan ollut enää ilonen tyttö...

Tänään kävi just silleen. Olin aamulla iloa täynnä. Elämä hymyili, vaikka oli maanantai. Mua väsytti ja lunta sato joka tuutista, mut silti jaksoin hymyillä. Koulupäivä meni ihan kevyesti ajatellessa kaikkea hyvää. Luulin jo, että oisin menossa parempaan suuntaan... Sitten vähä ennen neljää tai viittä se tapahtu. Muutuin täydellisesti. Huomasin, että keskittyminen alko herpaantua. Huomasin, että aloin ahistua, vaikken tienny miks. Teki mieli alkaa itkee, koska oli niin paha olo. JA PAHINTA OLI, ETTEN TIENNY MIKS! No yritin selvitä siitä olosta aattelemalla kaikkee hyvää, mutta ei. Olo vaa paheni iltaa kohden. Kädet täris ja syke oli korkeella. Teki mieli itkee ja kysyy kaikilta MIKSI. Miksi mä en ansaitse olla onnellinen? Miksi mä ansaitsen olla onnellinen sen 5 tuntia? Enkö mä oikeesti osaa enää nauttia elämästä? Onko tää vitun sairaus vieny multa kaiken?!

Te läheiset tuotte mun elämään valon <3 (kuva www.weheartit.com) 

Päätin pari viikkoa sitten, että taistelen tätä vastaan, vaikka ei se helppoa oo. Uskon kuitenkin että lopulta voitan sen hirviön mun sisällä ja selviin taistelijana! Haluun näyttää kaikille, kuinka selätän tän pahan mikä mun sisällä asuu. Tän "kokemuksen" jälkeen oon entistä vahvempi. Mä uskon niin. Mutta kaikki rakkaat ystävät ja muutkin, jotka luette tätä, mä oikeesti tarviin teiän apua! En selvii tästä yksin. Oon niin ilonen ku tiiän, ettette hylkää mua. En tiiä, missä oisin tälläki hetkellä, jos mulla ei ois maailman välittävintä perhettä ja ystäviä. Love you <3

Tällasta tänään!

En oo nyt hetkee pystyny tänne kirjottaa, ku joka paikast on tullu koko aja kaikkee, mitä pitäs tehä. On ollu ussan koetta, bilsan koetta, taloustietovisaa, kymmeniä treenejä, läksyjä, aikaisii herätyksii.. = oon tosi väsyny. Nytki samalla ku kirjotan tätä tekis mieli itkee koska mua oksettaa ja kädet tärisee ku treenit oli niin kovat. Aloin jo treenien jälkee itkee ku huomasin ettei puhelin pysyny mun kädes. Keho taitaa alkaa olla loppu. No toivottavasti ens viikon hieman pidempi viikonloppu tekis tehtävänsä ja saisin levättyy... eiku ainii mul alkaa enkun valtakunnallisee opiskelu!