Älä tee sitä

Se tunne, kun tulet kotiin ja näet sellaisen näyn, jota et ikinä olisi halunnut nähdä. Isäsi istuu sohvalla aivan kamalassa kunnossa jotain epämääräistä höpistessään. Isän vaimo seisoo vieressä ja kertoo isän juoneen aamusta asti. Ei siinä vielä mitään, mutta pian myös selviäää, että isä on vetänyt kolmiolääkkeitä ties kuinka paljon. Hän käyttäytyy aggressiivisesti. Kotoamme on lähtenyt monta ovea, jotka isä on suutuspäissään irrottanut. Hieman myöhemmin hän höpiseee, kuinka minulle on aivan sama kuoleeko hän. "Onhan sinulla äiti", hän selittää. Kyyneleet valuvat poskilleni. Hän jatkaa:" Kuolen kuitenkin joskus, ihan sama vaikka kuolisin tänään." Isä on lähdössä koko ajan ulos. En tiedä, mitä hän siellä haluaa tehdä, mutta en voi päästää häntä lähtemään. "Jos lähdet tuosta ovesta, soitan apua", uhkailen. Olen niin varma, että jos hän olisi lähtenyt siitä ovesta, hän ei olisi ikinä palannut...


Vain kaksi viikkoa sitten äiti soitti minulle itku kurkussa, kuinka mummoni oli jättänyt itsemurhakirjeen. Jouduin soittamaan mummolle ja pyytämään häntä jäämään. Jouduin kuuntelemaan mummoni valheita siitä, miten kaikki on hyvin. Jouduin lohduttamaan äitiäni ja sanomaan, että kaikki järjestyy. En kuitenkaan ollut yhtään itsekään varma järjestyykö mikään. Pyysin äidiltäni vastausta yhteen kysymykseen: "Eihän mummo oikeasti ajaisi rekkaa päin? Eihän?" Äiti oli hiljaa. Ei vastausta. Vain kyyneliä. Onneksi mummoni palasi järkiinsä ja ei tehnyt sitä. Mutta mistä minä tiedän, jos hän joku päivä ei enää jaksa? Olen 500 km päässä hänestä. Olen vasta lapsi. En tiedä, mitä voin mummolle edes sanoa. Ainoat sanat mitä itkultani pystyinkään hänelle sanomaan olivat: "Minä rakastan sinua." Silloin se riitti, mutta kuinka kauan se riittää?


Sitten vielä minä. Sukumme nuorin murheiden kryyni. Kirjotin joitakin kuukausia sitten surullisesta illasta. Siitä, jota te monet kritisoitte huomion keräämiseksi ja kaikeksi muuksi paskaksi. No, ei se kyllä ihan noin mene. Olen tässä monta kertaa sen jälkeenkin ollut juomassa tarkoituksena pitää hauskaa. Kun kavereiden katseet kääntyvät yritän kaikessa hiljaisuudessa sitä samaa asiaa, jota yritän joka kerta humalassa ollessani. - Juosta auton alle. Vaikka te kaikki pidätte sitä huomion kerjäyksenä, sitä se ei ole. En ikinä mainosta sitä, mitä haluan tehdä. En uskalla puhua ajatuksistani edes selvinpäin. Kukaan läheiseni ei tiedä, mitä sisimmissäni ajattelen. Helvetin humalassa on vain niin helppoa juosta seuraavan auton alle. Kaikki tuska lähtisi hetkessä. Minun ei tarvitsis enää nähdä sitä, kuinka paha olo läheisilläni on. Minun ei tarvitsisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mutta se olisi itsekäs teko. Olen mummoni ja isäni puheiden ja tekojen jälkeen tajunnut, kuinka pahalta se läheisistä tuntuu. "Ei teitä haittaa, vaikka kuolisin pois. Kukaan ei kaipaa minua." Nuo sanat ovat suoraan sanottuna paskaa, jotka tuntuvat läheisistä niin pahalta. Silloin sitä ei itse tajua, mutta kun joku sinun läheisesi sanoo nuo sanat sinulle, huomaat, kuinka paljon ne pystyvät satuttamaan.

Sanat ei vain riitä...

Hyvästi

Kohta se taas alkaa...

Koulun alkamiseen on vain muutama päivä. Mieleen herää heti tuhat ajatusta siitä, miten helvetilline tulevasta vuodesta tulee. Ensimmäinen lukiovuosi Suomen parhaassa lukiossa. - Siitähän minä olin unelmoinut. Siitä, että pääsen uuteen kaupunkiin ja opiskelemaan kouluun, jossa kaikki panostavat opiskeluun. Yhtäkkiä se kaikki on kadottanut kaiken hohdokkuutensa. Nyt innokkuuden ja ilon korvaavat pelko, itku, ahdistus, tuska ja henkinen väsymys jo ennen kuin koulu on edes alkanut. Voi kuinka hyvin minä muistan vielä ne viime kevään viimeiset kyyneleet ja päänsäryt. Muistan ne miljoonat särkylääkket, joita söin joka päivä, jotta jaksaisin lukea ympäri vuorokauden. Muistan ne ahdistuskohtaukset ja vatsakivut, jotka eivät kadonneet millään. Muistan sen ilottoman ja kuihtuneen tytön, joka katsoi peilistä. Tuo kaikki minun täytyy kohdata taas muutaman päivän päästä. - Ei houkuttele.

Nyt kaiken vanhan lisäksi minua odottaa uusi kaupunki. Toisaalta on ihanaa, kun voi aloittaa puhtaalta pöydältä ja tehdä elämästään, mitä itse haluaa. Siitä huolimatta samat vanhat ajatukset ja vaatimukset seuraavat minua. Kesä ei ole muuttanut minua mihinkään. Toivoin niin paljon, että kasvaisin kesän aikana edes hieman tästä yli, mutta ei. Menen yksin uuteen kaupunkiin, jossa minun täytyy luoda kaikki alusta. En voi luottaa kehenkään, en voi turvautua kehenkään. Kun minulla on paha olla, minun täytyy selviytyä yksin. Se minua pelottaa ehkä eniten. Kukaan ei ole pitämässä minuun kontrollia. Jos olio pääni sisällä käskee lukea koko yön, minähän luen koko yön. Jos olen sairas, mutta olio pakottaa minut menemään treeneihin, minähän menen treeneihin. Pelkään niin paljon tulevaa vuotta. Olen koko kesän yrittänyt puhua itselleni järkeä, mutta tuloksetta. Koulun alun lähestyessä minut valtaa taas se sama tunne: "Nyt näytetään millainen tyttö minä olen! Tänä vuonna en päästä itseäni missään helpolla!" Mitä voin tehdä...odottaa nämä 4 päivää tuota ihanaa kohtaloa...

Tiedän, että minä olen ainoa, joka voisi tehdä tälle asialle jotain. Tiedän, että te ketkä tätä luette, ette voi tehdä mitään. Aivan rehellisesti en itsekään tiedä, miten voin auttaa itseäni. Jos voisin, olisin muuttanut elämäntyyliäni jo kauan aikaa sitten. Sitä ei noin vain tehdä. "Nyt lopeta se kaikki stressi ja nauti!" helpommin sanottu kuin tehty. Haluan teidän tietävän, että tämä ei ole helposti ohjailtavissa. Olen ollut tällainen aina. Välillä on hyviä jaksoja ja välillä helvetin huonoja. Aina loman loppuessa on tällainen helvetin huono jakso. Ja ainoa mikä minua auttaa jaksamaan, on se, että jossain vaiheessa on pakko tulla sellainen parempi jakso.