Mitä tänne jää

Kuolema. Se on niin lopullista. Siitä ei ole paluuta. Meillä kaikilla tulee niin kova ikävä. Eikä ikinä tiedä, milloin on oma vuoro.

Tänään minun ikäiseni nuori tyttö kuoli auton yliajamana tietämättömänä siitä, että hänen elämänsä ei jatkuisi enää huomenna. Hän eli normaalia perjantaita iloisena ja kaikkien rakastamana. Pari minuuttia lopettivat hänen elämänsä ja samalla muuttivat kaikkien hänen läheistensä elämän. Nyt hän ei enää ikinä hymyile, eikä moikkaa ketään iloisesti. Hän ei enää ikinä tule puhumaan facebookissa tai kysele kuulumisia. Hän ei ole enää ikinä paikalla. Juuri tuo on kuoleman kamalin puoli, sanat: ei ikinä enää. Minä en kyseistä tyttöä tuntenut, mutta erittäin hyvät ystäväni hänet tunsivat ja kyllä aina henkilön poismeno satuttaa. Ikinä ei tiedä, koska elämä loppuu. Juuri nyt minä voin elää elämäni viimeisiä minuutteja, voi olla etten herää enää huomenna. Voi olla, että joku minulle läheinen henkilö ei ole täällä enää huomenna. Minun pitäisi rakastaa tätä elämää ja kaikkia minulle rakkaita henkilöitä joka päivä niin helvetisti. Minun pitäisi nauttia tästä kaikesta ja pitää hauskaa, aivan kuin tämä kyseinenkin tyttö varmasti teki. <3 Toivon hänen läheisilleen erittäin paljon enkeleitä ja jaksamista. Ja ennen kaikkea kyseiselle tytölle: Kaikilla on häntä ikävä, mutta aivan varmasti hänellä on nyt parempi olla, ainakin me kaikki toivomme niin. <3

Itselleni kuolema sanana herättää paljon sekalaisia tunteita. Tuntuu väärältä, että tyttö, joka rakasti elämää ja jolla olisi ollut niin paljon kaikkea edessä, vietiin pois. Minä taas valitan päivästä päivään, kuinka en enää jaksa. Minä jopa yritän tahallisesti aiheuttaa kuoleman. Kun kuulin tytön kuolemasta, mieleeni heräsi heti kysymys: "Miksi hän, miksen minä?" Miksi minä joudun elämään elämää, josta en pidä yhtään, mutta tyttö, jolla oli paljon ystäviä ja läheisiä ja hieno tulevaisuus, otettiin pois? Tiedän, ettei saisi ajatella näin, miten minä ajattelen. Sen takia olen yrittänyt pitää kaiken tämän sisälläni. Haluan osoittaa kaikille tukeni ja välittämiseni, mutta samalla pääni sisällä pyörivät nämä ajatukset. Ja voin sanoa, ettei ole helppoa joka päivä ajatella, että kuinka vapauttavaa olisi jäädä sen auton alle...Kunpa en ajattelisi.

En halua kuulla minkäänlaista viha-postia: "No v**** mene ja tapa ittes, jos haluut!" Kyllä tiedän, että voisin tehdä sen koska vaan, ei minua kukaan estä. Yksin asuva ja kykenevä tyttö voi tehdä elämälleen hetkessä, mitä haluaa. Mutta nyt kun näen, kuinka tänään kuolleen tytön läheiset ja jopa tuntemattomat kuten minä kärsivät ja itkevät hänen puolestaan, mietin vielä kerran. Haluanko oikeasti, että vanhempani itkevät noin paljon? Tai että kaverini eivät löydä sanoja ja syyttävät itseään? - En halua. Haluaisin mahdollisimman helpon elämän kaikille, ilman kärsimystä ja pahaa oloa. Valitettavasti se ei taida olla tässä kurjassa ja ikävässä maailmassa mahdollista. - Aina joku kärsii, tänään sinä huomenna minä.

Missä toivo?

Olin kyllästynyt valehtelemaan. Olin kyllästynyt sanomaan: "Joo kaikki on ok." Kaikki ei nimittäin todellakaan ollu ok. No sitten eräänä päivänä kerroin terveystarkastuksessa: "Joo oon tosi väsyny, ei mua enää kiinnosta mikää, koitan vaa selvii aina yhestä päivästä, se on jo mulle voitto. Ei mua enää naurata mikään. Juu haluisin kuolla. Juu juon nykysin tosi paljon. Joo treenaan itteni henkihieveriin, koska vituttaa. Joo syön helvetisti särkylääkkeitä, koska päätä särkee nykyään koko aja ja vatsaa koskee tää kaikki turhien asioiden jännittämine ja stressaaminen. Enkä todellakaa aio lopettaa juomista, niitä särkylääkkeitä enkä sitä treenaamista puhumattakaan niistä monista kymmenistä tunneista mitä luen kokeisiin." Terveydenhoitajan naama oli näkemisen arvoinen. Hän kirjoitti lähetteen lääkärille, sanoi, että psykologi ottaa yhteyttä, ja teki vielä kaiken lisäksi masennustestin. Tuntui toisaalta hyvältä, että kerrankin joku otti tosissaan ongelmani ja halusi auttaa minua. Toisaalta mielessäni oli koko ajan se sama ajatus: "Ei toikaan mitään osaa auttaa. Ihan vitun sama mitä se tekee..ei auta ni ei auta." Päätin silti mennä sinne lääkäriin...Siinä sitä sitten mentiin.


Lääkäri puhui kanssani hetken aikaa, jonka jälkeen hän totesi: "Nyt puhutaan tyttö-kulta sellasista asioista, ettei enää oo pelleilyille varaa. Tää on nyt todella vakavaa." Lääkäri oli melko varma, että mulla olis jonkun asteinen masennus ja ettei se tällä menolla johtaisi mihinkään hyvään. Siinä huoneessa istuessani mietin: "Miten helvetissä oon joutunu tähän jamaan? Mitä oon tehny väärin? Miten musta elämäniloa täynnä olevasta tytöstä tuli tällainen?" En tiedä sitä edes itse...Lääkäri kirjoitti mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle arviokäynnille ja eiköhän siitä paikasta tule mulle aika tuttu tässä lähiaikoina..Vaikka luulen, ettei ne mitään osaa kyllä tehdä tälle mun ololle...no ehkä ihmeitäkin tapahtuu. Lisäksi lääkäri määräsi mut verikokeisii, jos mulla olisi vaikka jokin sairaus, joka aiheuttaa tämmöstä mielialan laskua. Pelottavaa, miten itse ei ole edes tajunnut, kuinka vakavista asioista nyt oikeasti puhutaan. Nykyään omat vanhemmatkin ovat todella varovaisia mitä mulle sanovat ja soittelevat koko ajan. Ehkä mulla ei oikeasti olekaan kaikki ihan hyvin..tai no ei olekaan, mutta nyt muutkin alkaa tajuta sen...