Elikkä siis, tiedän, että teillä kaikilla, jotka tätä luette on oma tarinanne. Te saatatte olla täysin samanlaisista ongelmista kärsiviä kuin minä tai ongelmanne voivat olla aivan toisesta laidasta kuin minulla, sillä ei ole mitään väliä. Kaikilla on ongelmia, kaikki kaipaavat kuuntelijaa ja tukea. Haluaisinkin siis sen ikuisen valittamiseni ja ongelmistani kirjoittamisen sijaan kuulla teidän tarinoita. Mistä kaikki lähti? Minkä kanssa olette kamppailleet/kamppailette edelleen? Oletteko kokeilleet erilaisia hoitoja? Mitä? Mistä saatte voimaa jaksaa aina uuden päivän? Voitte kertoa ja kirjoittaa mistä vain. Ja anonyyminia tietysti, jos aihe on arka. (Uskon, että aika moni on.) Olen kirjoittanut nyt niin paljon itsestäni, että haluaisin oikeasti kuulla välillä teistä.
What is your story?
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Pois
"Vaikka kaikki kaunis murtuu, oot aina siellä minne meen
Kaikkeen tottuun ja sydän turtuu, mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, pois"
Kaikkeen tottuun ja sydän turtuu, mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, pois"
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Tyytymätön
Kun katson peiliin, minun tekisi mieli oksentaa päälleni. En ole mitään, mitä minun pitäisi olla. Katson omaa vartaloani ja naamaani. Näen siinä vain joukon virheitä. - Virheitä virheiden perään. Tummat silmänaluset, finnejä, läskiä, rumuutta, pettymyksiä...Masennun saman tien, kun astun ulko-ovesta ulos. Kaikki ovat niin kauniita. Kaikilla on hienoja vaatteita, kaikilla on upea hymy, ihanat meikit, ihanat hiukset...Sitten katson itseäni sisälläni oleva henkilö itkee ja huutaa, mutta minä yritän päivästä toiseen esittää tyytyväistä. Yritän esittää, että olen itsevarma, vaikka tosi asiassa katson kotona itseäni päivästä toiseen ja mietin, miksi olen tämän näköinen.
Olen tällä viikolla yrittänyt muutaman kerran oksentaa. Melkein se onkin jo onnistunut, mutta kroppa on tullut todella rajusti vastaan. Se ei selvästikään halua luopua niistä jo valmiiksi pienistä kalorimääristä helpolla. Loppu peleissä oksennus-yrityksieni jälkeen kaadun lattialle ja alan itkeä. Itken ja itken, kunnes lopulta hiljenen. Nousen, yritän uudestaan ja kaadun taas maahan. Mikä minua vaivaa.
Koeviikko alkaa keskiviikkona. Tätä tekstiä kirjoittaessani itken. Tai pikemminkin huudan. En halua. En jaksa. En kestä sitä. Ei taas. Se päänsärky, se oksettaminen, se pyörryttäminen, ne särkylääkkeet, ne itsesyytökset, ne itkut, ne tärisemiset, ne helvetilliset tunnit. Elämä muuttuu helvetiksi. Pikku hiljaa palan loppuun hitaasti mutta varmasti. Viimeisinä päivinä minusta voi nähdä vain kuihtuneen muutamia tunteja nukkuneen erittäin huonosti voivan tytön. Tuntuu, että vaikka minä itse haluaisin oikeasti parantua ja selvitä hengissä jokaisesta päivästä ja vastoinkäymisestä, niin voi olla, että olen liian heikko tähän maailmaan. Jokainen pettymys tai vastoinkäyminen romahduttaa minut. Jokainen 8, jokainen toru, jokainen suunnitelman muutos, jokainen huono treeni, jokainen riita, jokainen syömäni karkki tai muu herkku...Kaikki vievät minusta niin paljon pois. Olen aivan hajalla, jos mikään noista edellä mainituista asioista tapahtuu. Tekisi mieli lyödä itseäni, että tajuaisin kuinka paska olen silloin ollut. - Toisaalta tajuan sen joka tapauksessa.
Olen tyytymätön itseeni. Aivan sanoinkuvaamattoman tyytymätön. Ulkonäköni...hyi saatana. Kaipaan jatkuvasti kommentteja ja kehuja, koska muuten sekoan. Joudun useina päivinä katsomaan esimerkiksi fb:n profiilikuvani kivoja kommentteja, etten tee itselleni mitään tyhmää. Yritän joka päivä saada itseni uskomaan, että minä olen kaunis, mutten vain ikinä suostu uskomaan sitä. Lisäksi minusta on tullut laiska. Saatanan laiska. Koeviikolla minun on luettava tuplasti enemmän, koska olen ollut koko jakson niin laiska. Olen tyytymätön kiera nyt sinuun. Sinua pitäisi rangaista, katso nyt itseäsi. Tai itse asiassa älä, ei se ole sen katselemisen arvoista.
Olen tällä viikolla yrittänyt muutaman kerran oksentaa. Melkein se onkin jo onnistunut, mutta kroppa on tullut todella rajusti vastaan. Se ei selvästikään halua luopua niistä jo valmiiksi pienistä kalorimääristä helpolla. Loppu peleissä oksennus-yrityksieni jälkeen kaadun lattialle ja alan itkeä. Itken ja itken, kunnes lopulta hiljenen. Nousen, yritän uudestaan ja kaadun taas maahan. Mikä minua vaivaa.
Koeviikko alkaa keskiviikkona. Tätä tekstiä kirjoittaessani itken. Tai pikemminkin huudan. En halua. En jaksa. En kestä sitä. Ei taas. Se päänsärky, se oksettaminen, se pyörryttäminen, ne särkylääkkeet, ne itsesyytökset, ne itkut, ne tärisemiset, ne helvetilliset tunnit. Elämä muuttuu helvetiksi. Pikku hiljaa palan loppuun hitaasti mutta varmasti. Viimeisinä päivinä minusta voi nähdä vain kuihtuneen muutamia tunteja nukkuneen erittäin huonosti voivan tytön. Tuntuu, että vaikka minä itse haluaisin oikeasti parantua ja selvitä hengissä jokaisesta päivästä ja vastoinkäymisestä, niin voi olla, että olen liian heikko tähän maailmaan. Jokainen pettymys tai vastoinkäyminen romahduttaa minut. Jokainen 8, jokainen toru, jokainen suunnitelman muutos, jokainen huono treeni, jokainen riita, jokainen syömäni karkki tai muu herkku...Kaikki vievät minusta niin paljon pois. Olen aivan hajalla, jos mikään noista edellä mainituista asioista tapahtuu. Tekisi mieli lyödä itseäni, että tajuaisin kuinka paska olen silloin ollut. - Toisaalta tajuan sen joka tapauksessa.
Olen tyytymätön itseeni. Aivan sanoinkuvaamattoman tyytymätön. Ulkonäköni...hyi saatana. Kaipaan jatkuvasti kommentteja ja kehuja, koska muuten sekoan. Joudun useina päivinä katsomaan esimerkiksi fb:n profiilikuvani kivoja kommentteja, etten tee itselleni mitään tyhmää. Yritän joka päivä saada itseni uskomaan, että minä olen kaunis, mutten vain ikinä suostu uskomaan sitä. Lisäksi minusta on tullut laiska. Saatanan laiska. Koeviikolla minun on luettava tuplasti enemmän, koska olen ollut koko jakson niin laiska. Olen tyytymätön kiera nyt sinuun. Sinua pitäisi rangaista, katso nyt itseäsi. Tai itse asiassa älä, ei se ole sen katselemisen arvoista.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Kipu
En tiedä, miksi tykkään rangaista itseäni. Jotenkin vain rakastan sitä tunnetta, kun saan itselleni helvetin pahan olon. Jotenkin minusta tuntuu, että ansaitsen sen kaiken. Esimerkiksi olen alkanut pitämään siitä nälän tunteesta, jota tämä dieetti aiheuttaa. Vaikka haluan fitnessvartalon enkä sitä anorektikon vartaloa, niin silti rakastan nälän tunnetta. Onneksi tämä dieetti menee koko ajan alaspäin, joten pääsen koko ajan syvemmälle ja syvemmälle rankaisemaan itseäni.
Nykyisin joka treenissä minua alkaa pyörryttää jossain vaiheessa, ainakin tiukoissa treeneissä, joita on noin 6/7. Esimerkiksi eilisessä jalkatreenissä jouduin treenin jälkeen makaamaan salin lattialla, sillä oloni oli niin heikko. Käteni tärisivät, verenmaku tunkeutui suuhuni, silmät sumenivat..Muut salilla olijat katsoivat minua ja lattialla yskimistäni pelokkaasti. Joku mies oli lähellä tulla jo auttamaan, mutta sitten hän kääntyi pois päin ja tajusi, että en minä kuolemaa sentään tee.
Viime perjantaina kävin hyppytunnilla tekemässä puntin ja koulun jälkeen tekemässä aerobisen. Hyppytunnin jälkeen menin kouluun, vaikka lähes kaaduin kävellessäni. - En ehtinyt syömään lounasta, kun vasta koulun jälkeen. Kaverit katsoivat minua kauhistuen ja kysyivät, miksi näytän niin "ryytyneeltä". Myös opettajani kysyi luokkaan astuessani: "Kiera, are you okay?" Minusta oli jopa huvittavaa, miten kaikki olivat niin kauhistuneita nähdessäni minut niin heikkona. - Nykyisinhän minä olen joka treenin jälkeen siinä jamassa.
Kävin eilen (yllätys, yllätys) taas lääkärissä. Lääkärissä jouduin kertomaan tästä ravintojutusta ja treeneistäni. Minun olisi tehnyt mieli valehdella, mutten uskaltanut, sillä vanhempani olivat mukana. Lääkäri katsoi minua järkyttyen ja isääni myös. Isänihän on tässä minun ravintojutussa aivan samalla tavalla mukana, kun minä itse. Ainoa vaan, että isä ei tiedä, että vedän joka treenin siihen pisteeseen, että syke pomppii siellä 200 ja silmät sumenevat. Lääkäri sanoi, että tämä kalorimäärä (1800) ei riitä mihinkään tällä kulutuksella. Isäni mielestä se on höpöhöpöpuhetta, sitä paitsi jos haluaa laihtua, pitää kuluttaa enemmän kuin syö. No seuraavaksi lääkäri kysyi, miten pitkälle tämä dieetti kestää. Isäni vastasi, että jos minä siihen pystyn niin 1200 kaloriin asti. Lääkäri katsoi minua ja lähes alkoi itkeä, sillä teen elämästäni aivan helvettiä. Mutta eipä lääkäri oikein voinut muuta sanoa, kun määrätä minut kevään lopulla laajoihin verikokeisiin katsomaan, onko tämä dieetti aiheuttanut terveydelleni jotain.
Se minun piti vielä kertoa, että noin kuukauden minulla meni hieman paremmin. Olin iloisempi ja ajattelin, että tämä kaikki ollaan jo kohta saatu päätökseen. Nyt pikku hiljaa olen huomannut, että alan mennä taas sinne samaan paskaan alamäkeen, jonne olen ajautunut jo miljoona kertaa. En halua joutua sinne. En vain jaksa sitä. Taas.
Nykyisin joka treenissä minua alkaa pyörryttää jossain vaiheessa, ainakin tiukoissa treeneissä, joita on noin 6/7. Esimerkiksi eilisessä jalkatreenissä jouduin treenin jälkeen makaamaan salin lattialla, sillä oloni oli niin heikko. Käteni tärisivät, verenmaku tunkeutui suuhuni, silmät sumenivat..Muut salilla olijat katsoivat minua ja lattialla yskimistäni pelokkaasti. Joku mies oli lähellä tulla jo auttamaan, mutta sitten hän kääntyi pois päin ja tajusi, että en minä kuolemaa sentään tee.
Viime perjantaina kävin hyppytunnilla tekemässä puntin ja koulun jälkeen tekemässä aerobisen. Hyppytunnin jälkeen menin kouluun, vaikka lähes kaaduin kävellessäni. - En ehtinyt syömään lounasta, kun vasta koulun jälkeen. Kaverit katsoivat minua kauhistuen ja kysyivät, miksi näytän niin "ryytyneeltä". Myös opettajani kysyi luokkaan astuessani: "Kiera, are you okay?" Minusta oli jopa huvittavaa, miten kaikki olivat niin kauhistuneita nähdessäni minut niin heikkona. - Nykyisinhän minä olen joka treenin jälkeen siinä jamassa.
Kävin eilen (yllätys, yllätys) taas lääkärissä. Lääkärissä jouduin kertomaan tästä ravintojutusta ja treeneistäni. Minun olisi tehnyt mieli valehdella, mutten uskaltanut, sillä vanhempani olivat mukana. Lääkäri katsoi minua järkyttyen ja isääni myös. Isänihän on tässä minun ravintojutussa aivan samalla tavalla mukana, kun minä itse. Ainoa vaan, että isä ei tiedä, että vedän joka treenin siihen pisteeseen, että syke pomppii siellä 200 ja silmät sumenevat. Lääkäri sanoi, että tämä kalorimäärä (1800) ei riitä mihinkään tällä kulutuksella. Isäni mielestä se on höpöhöpöpuhetta, sitä paitsi jos haluaa laihtua, pitää kuluttaa enemmän kuin syö. No seuraavaksi lääkäri kysyi, miten pitkälle tämä dieetti kestää. Isäni vastasi, että jos minä siihen pystyn niin 1200 kaloriin asti. Lääkäri katsoi minua ja lähes alkoi itkeä, sillä teen elämästäni aivan helvettiä. Mutta eipä lääkäri oikein voinut muuta sanoa, kun määrätä minut kevään lopulla laajoihin verikokeisiin katsomaan, onko tämä dieetti aiheuttanut terveydelleni jotain.
Se minun piti vielä kertoa, että noin kuukauden minulla meni hieman paremmin. Olin iloisempi ja ajattelin, että tämä kaikki ollaan jo kohta saatu päätökseen. Nyt pikku hiljaa olen huomannut, että alan mennä taas sinne samaan paskaan alamäkeen, jonne olen ajautunut jo miljoona kertaa. En halua joutua sinne. En vain jaksa sitä. Taas.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
The history
Haluaisin vähän kirjoittaa teille mun historiasta. Siitä kaikesta, miksi musta on tullut tällainen. Tai itse asiassa siiitä kaikesta, josta ei ikinä olisi voinut arvata että musta tulee tällainen.
Eli siis olen perheeni vanhin lapsi. Minulla on kaksi pikkusiskoa. He ovat nyt 7- ja 8-vuotiaita. Olen siis ollut perheeni ainoa lapsi kahdeksan vuotta. Lisäksi äidilläni on uuden kumppaninsa kanssa 4-vuotias tyttö. En kuitenkaan pidä häntä oikeana siskonani, sillä näemme erittäin harvoin, enkä jostain syystä vain ikinä ole suostunut pitämään häntä siskonani. Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Sinä päivänä koko elämäni hajosi käsiin. Jouduin monta monta vuotta itse korjailemaan vanhempieni eron aiheuttamia ongelmia elämässäni. Kouluni meni hetken aikaa huonommin, en jaksanut tehdä mitään, vihasin kaikkia...Kaikki oli aivan sekaisin. Jouduin auttamaan ja lohduttamaan itkuista äitiä, jouduin sietämään vanhempieni uusia kumppaneita, jouduin hyväksymään äidin uuden lapsen ja sen, että en saanut huomiota enää lähes ollenkaan. Lisäksi jouduin olemaan tukena omille pikkusiskoilleni. Leikin heidän kanssaan ja olin heille oikeastaan se ainoa turva, johon he pystyivät oikeasti luottamaan. Kaikki muu muuttui niin totaallisesti.
Olen joutunut vaihtamaan elämäni aikana koulua useaan kertaan. Välillä isäni työn vuoksi, välillä sen vuoksi, että isän uusi vaimo ei vain halunnut enää asua siellä, missä minun kouluni ja koko elämäni oli. Kävin pari ensimmäistä vuotta kouluajastani Espoossa. Sen jälkeen muutimme Nastolaan. Nastolasta muutimme Lahteen. Lahdessa kävin yläasteeni loppuun. Sen jälkeen päätin, että en vain enää jaksa asua siellä. En kestänyt sitä, että olin luonut itselleni sellaisen roolin, että olen kympin oppilas ja etten tee koskaan virheitä. Olin kyllästynyt ihmisiin ja elämään Lahdessa. Siispä muutin lukion vuoksi Helsinkiin. Tällä hetkellä asun siis Helsingissä yksin. Myös yksin muuttaminen toi elämääni uusia erittäin suuria haasteita. - Suurempia kuin olisin koskaan osannut edes odottaa. Jokaisen loman jälkeen palaan kotiin itku kurkussa. Tuntuu niin yksinäiseltä. Ei ketään kelle kertoa päivästä, ei ketään kelle sanoa huomenta, ei ketään kuka tekisi ruokaa tai siivoaisi. Vain minä. Yksin ongelmieni kanssa.
Noiden elämäni suurimpien käännekohtien lisäksi on muitakin asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämääni erittäin paljon. Äitini oli kolarissa noin 4 vuotta sitten. Ikinä ennen en ollut kokenut sitä tunnetta, kun oma vanhempi käy niin lähellä kuolemaa. Kukaan ei kertonut kuoleeko äiti vai ei. Kukaan ei lohduttanut. Kaikki vain itkivät ja olivat hiljaa. En halua kokea sitä enää koskaan. Lisäksi isäni masennus ja ongelmat ovat aiheuttaneet myös minun elämääni erittäin paljon vaikeuksia. Isäni sanoo joka kerta kännissä, kuinka en ymmärrä hänen ongelmiaan, kuinka hän haluaa kuolla ja kuinka se olisi minulle ihan oikein. Lisäksi oma mummoni on välillä puhunut itsemurhasta ja siitä, kuinka hän ei enää jaksa. Äidilläni menee taas erittäin heikosti nykyisen aviomiehensä kanssa. Minulle luonnolliseen tapaan haluan kuunnella äitiä niin paljon kuin mahdollista. Siispä olen jo usean vuoden ajan kuunnellut myös äitiä ja hänen parisuhdeongelmiaan.
Kaiken tämän lisäksi olen kokenut niin paljon paskaa vastakkaisen sukupuolen kohdalta, ettei sitä voi sanoilla edes kuvailla. Milloin minut on jätetty tekstiviestillä, milloin facebookissa, joskus minulle ei ole kerrottu ollenkaan, ettemme enää seurustele...On ollut vaikka millaisia ihmisiä. Minua on satutettu, petetty, haukuttu, hyväksikäytetty...En tiedä, miksi edelleen teen joka kerta samoja virheitä. Luotan ihmisiin sinisilmäisesti ja annan itsestäni enemmän kuin pitäisi. Kerron itsestäni, tunteistani ja elämästäni. Lopulta minua kuitenkin sattuu, ja minulle jää vain särkynyt ja todella pettynyt sydän. - Jälleen kerran. Lisäksi olen tutustunut miehiin, jotka ovat halunneet minulta vain seksiä. Siis voi jumalauta kuinka vihaan sellaisia ihmisiä. Kun olen ilmoittanut, etten ole sellainen nainen, minut on haukuttu pystyyn ja lähdetty ovet paukkuen menemään.
Elämäni aikana olen lisäksi sairastanut jos jonkinmoista sairautta. - Niin henkistä kuin fyysistäkin. Olen ollut aina perfektionisti, mutten ikinä näin paha. Olen käynyt terveydenhoitajalla ja psykologeilla ala-asteelta asti. Ikää tullessa lisää olen mennyt vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Nykyisin joudun käymään jo lääkäreillä, sillä mielenterveyteni horjuu välillä todella paljon. Nykyisin minulle ehdotetaan jopa lääkkeitä. Se kuulostaa niin pelottavalta. Vaikka äsken kertomani historia, voi kuulostaa siltä, että ei ole ihmekään, etten voi tällä hetkellä hyvin, tuo historiankuvaus vääristää elämäni. Minulla on kuitenkin aina ollut molemmat vanhemmat, ruokaa, vaatteita, rahaa ihan tarpeeksi, kavereita...Minulla on ollut lähtökohdat hyvään elämään. Jotain olen vain tehnyt todella todella väärin, sillä olen mennyt elämässäni aivan väärään suuntaan. Ikuiseen alamäkeen.
Eli siis olen perheeni vanhin lapsi. Minulla on kaksi pikkusiskoa. He ovat nyt 7- ja 8-vuotiaita. Olen siis ollut perheeni ainoa lapsi kahdeksan vuotta. Lisäksi äidilläni on uuden kumppaninsa kanssa 4-vuotias tyttö. En kuitenkaan pidä häntä oikeana siskonani, sillä näemme erittäin harvoin, enkä jostain syystä vain ikinä ole suostunut pitämään häntä siskonani. Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Sinä päivänä koko elämäni hajosi käsiin. Jouduin monta monta vuotta itse korjailemaan vanhempieni eron aiheuttamia ongelmia elämässäni. Kouluni meni hetken aikaa huonommin, en jaksanut tehdä mitään, vihasin kaikkia...Kaikki oli aivan sekaisin. Jouduin auttamaan ja lohduttamaan itkuista äitiä, jouduin sietämään vanhempieni uusia kumppaneita, jouduin hyväksymään äidin uuden lapsen ja sen, että en saanut huomiota enää lähes ollenkaan. Lisäksi jouduin olemaan tukena omille pikkusiskoilleni. Leikin heidän kanssaan ja olin heille oikeastaan se ainoa turva, johon he pystyivät oikeasti luottamaan. Kaikki muu muuttui niin totaallisesti.
Olen joutunut vaihtamaan elämäni aikana koulua useaan kertaan. Välillä isäni työn vuoksi, välillä sen vuoksi, että isän uusi vaimo ei vain halunnut enää asua siellä, missä minun kouluni ja koko elämäni oli. Kävin pari ensimmäistä vuotta kouluajastani Espoossa. Sen jälkeen muutimme Nastolaan. Nastolasta muutimme Lahteen. Lahdessa kävin yläasteeni loppuun. Sen jälkeen päätin, että en vain enää jaksa asua siellä. En kestänyt sitä, että olin luonut itselleni sellaisen roolin, että olen kympin oppilas ja etten tee koskaan virheitä. Olin kyllästynyt ihmisiin ja elämään Lahdessa. Siispä muutin lukion vuoksi Helsinkiin. Tällä hetkellä asun siis Helsingissä yksin. Myös yksin muuttaminen toi elämääni uusia erittäin suuria haasteita. - Suurempia kuin olisin koskaan osannut edes odottaa. Jokaisen loman jälkeen palaan kotiin itku kurkussa. Tuntuu niin yksinäiseltä. Ei ketään kelle kertoa päivästä, ei ketään kelle sanoa huomenta, ei ketään kuka tekisi ruokaa tai siivoaisi. Vain minä. Yksin ongelmieni kanssa.
Noiden elämäni suurimpien käännekohtien lisäksi on muitakin asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämääni erittäin paljon. Äitini oli kolarissa noin 4 vuotta sitten. Ikinä ennen en ollut kokenut sitä tunnetta, kun oma vanhempi käy niin lähellä kuolemaa. Kukaan ei kertonut kuoleeko äiti vai ei. Kukaan ei lohduttanut. Kaikki vain itkivät ja olivat hiljaa. En halua kokea sitä enää koskaan. Lisäksi isäni masennus ja ongelmat ovat aiheuttaneet myös minun elämääni erittäin paljon vaikeuksia. Isäni sanoo joka kerta kännissä, kuinka en ymmärrä hänen ongelmiaan, kuinka hän haluaa kuolla ja kuinka se olisi minulle ihan oikein. Lisäksi oma mummoni on välillä puhunut itsemurhasta ja siitä, kuinka hän ei enää jaksa. Äidilläni menee taas erittäin heikosti nykyisen aviomiehensä kanssa. Minulle luonnolliseen tapaan haluan kuunnella äitiä niin paljon kuin mahdollista. Siispä olen jo usean vuoden ajan kuunnellut myös äitiä ja hänen parisuhdeongelmiaan.
Kaiken tämän lisäksi olen kokenut niin paljon paskaa vastakkaisen sukupuolen kohdalta, ettei sitä voi sanoilla edes kuvailla. Milloin minut on jätetty tekstiviestillä, milloin facebookissa, joskus minulle ei ole kerrottu ollenkaan, ettemme enää seurustele...On ollut vaikka millaisia ihmisiä. Minua on satutettu, petetty, haukuttu, hyväksikäytetty...En tiedä, miksi edelleen teen joka kerta samoja virheitä. Luotan ihmisiin sinisilmäisesti ja annan itsestäni enemmän kuin pitäisi. Kerron itsestäni, tunteistani ja elämästäni. Lopulta minua kuitenkin sattuu, ja minulle jää vain särkynyt ja todella pettynyt sydän. - Jälleen kerran. Lisäksi olen tutustunut miehiin, jotka ovat halunneet minulta vain seksiä. Siis voi jumalauta kuinka vihaan sellaisia ihmisiä. Kun olen ilmoittanut, etten ole sellainen nainen, minut on haukuttu pystyyn ja lähdetty ovet paukkuen menemään.
Elämäni aikana olen lisäksi sairastanut jos jonkinmoista sairautta. - Niin henkistä kuin fyysistäkin. Olen ollut aina perfektionisti, mutten ikinä näin paha. Olen käynyt terveydenhoitajalla ja psykologeilla ala-asteelta asti. Ikää tullessa lisää olen mennyt vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Nykyisin joudun käymään jo lääkäreillä, sillä mielenterveyteni horjuu välillä todella paljon. Nykyisin minulle ehdotetaan jopa lääkkeitä. Se kuulostaa niin pelottavalta. Vaikka äsken kertomani historia, voi kuulostaa siltä, että ei ole ihmekään, etten voi tällä hetkellä hyvin, tuo historiankuvaus vääristää elämäni. Minulla on kuitenkin aina ollut molemmat vanhemmat, ruokaa, vaatteita, rahaa ihan tarpeeksi, kavereita...Minulla on ollut lähtökohdat hyvään elämään. Jotain olen vain tehnyt todella todella väärin, sillä olen mennyt elämässäni aivan väärään suuntaan. Ikuiseen alamäkeen.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Loppu
En oikein tiiä miksi, mutta oon jotenkin ihan loppu. Toisaalta se voi johtua siitä, että oon nyt kipeä, ja yrittänyt siitä huolimatta lukea kokeisiin ja täyttää työhakemuksia. Toisaalta se voi johtua siitä, että tämä ruoka- ja treenijuttu vetää heikoksi. Toisaalta se voi johtua myös siitä, että musta on tullut vaan helvetin laiska, joka ei vaan yksinkertaisesti jaksa mitään. Oli syy sitten mikä tahansa, en hyväksy tätä tunnetta. En hyväksy sitä, etten jaksa tehdä mitään. En ole ikinä ennen kokenut tunnetta, etten vain jaksa tehdä mitään. Aina olen itseni pystynyt pakottamaan vaikka sitten itku kurkussa ja kyyneleet silmissä. Nyt kuitenkin minulla on joku, sillä en vain pysty pakottamaan itseäni. En sitten millään.
Olen tosiaan kipeä. Eilen aamulla jo tunsin, kuinka oloni oli erittäin huono. Silti pakotin itseni kouluun kahdeksaksi tunniksi istumaan särkylääkkeiden voimalla. Lisäksi pakotin itseni salille.Oli kyllä todella tyhmä veto. En saanut treenistä mitään irti, vaan enemmänkin sairastuin vain lisää. No tänään en sitten voinut mennä kouluun enkä salille. Lisäksi lipsuin aivan vähän ruokailuista. Nyt ahdistaa ihan helvetisti pelkkä ajatus tästä kaikesta. Lisäksi minulla olisi ollut tänään koko päivä aikaa lukea torstain kokeeseen. Loppupeleissä olen lukenut kemian kirjan noin 2 kertaa tänään, mutten silti osaa mitään. Olen erittäin pettynyt itseeni, sillä olisin ehtinyt lukea niin paljon enemmän. No, huomenna luen koko päivän, vaikka olo olisi miten paha tahansa. Lisäksi kun torstain koe on ohi laitan itseni salilla niin kovaan rääkkiin, että ihme jos sieltä selviää hengissä.
Välillä sitä miettii, miksei ikinä voi olla terve. Aina voin joko henkisesti tai fyysisesti tai molemmilla alueilla todella huonosti. Olen lähes aina kipeä, minua oksettaa, päätä särkee joka päivä, joudun usein verikokeisiin, minulla on todettu masennus, ahdistuneisuushäiriö, olen perfektionisti..Milloinkaan en voi sanoa sitä yhtä sanaa: terve. Millainen ihminen on edes terve? Minä en enää tiedä.
Olen tosiaan kipeä. Eilen aamulla jo tunsin, kuinka oloni oli erittäin huono. Silti pakotin itseni kouluun kahdeksaksi tunniksi istumaan särkylääkkeiden voimalla. Lisäksi pakotin itseni salille.Oli kyllä todella tyhmä veto. En saanut treenistä mitään irti, vaan enemmänkin sairastuin vain lisää. No tänään en sitten voinut mennä kouluun enkä salille. Lisäksi lipsuin aivan vähän ruokailuista. Nyt ahdistaa ihan helvetisti pelkkä ajatus tästä kaikesta. Lisäksi minulla olisi ollut tänään koko päivä aikaa lukea torstain kokeeseen. Loppupeleissä olen lukenut kemian kirjan noin 2 kertaa tänään, mutten silti osaa mitään. Olen erittäin pettynyt itseeni, sillä olisin ehtinyt lukea niin paljon enemmän. No, huomenna luen koko päivän, vaikka olo olisi miten paha tahansa. Lisäksi kun torstain koe on ohi laitan itseni salilla niin kovaan rääkkiin, että ihme jos sieltä selviää hengissä.
Välillä sitä miettii, miksei ikinä voi olla terve. Aina voin joko henkisesti tai fyysisesti tai molemmilla alueilla todella huonosti. Olen lähes aina kipeä, minua oksettaa, päätä särkee joka päivä, joudun usein verikokeisiin, minulla on todettu masennus, ahdistuneisuushäiriö, olen perfektionisti..Milloinkaan en voi sanoa sitä yhtä sanaa: terve. Millainen ihminen on edes terve? Minä en enää tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)