Missä olet spontaani elämä?

Olen huomannut viime kuukausien aikana, etten osaa elää ns. päivää kerrallaan. En osaa elää edes tuntia kerrallaan. Nyt mietin sitä, että minun on lähdettävä salillle 12.30. Sen jälkeen mietin, että minun on tultava kotiin 14.15. Sitten mietin että minun on lähdettävä kaupungille 16.00. En osaa olla organisoimatta elämääni! Muut kaverini menevät, miten haluavat ja tulevat, miten haluavat. Mutta minä suunnittelen kaiken minuutilleen. Tämä tekee elämästä aika paljolti vaan kaavaa. Jos joku pyytää minua juuri tietyllä hetkellä kaupungille, minä ahdistun, sillä minun on suunniteltava uudestaan, monelta menen salille ja monelta siivoan huoneeni. Tämä on pidemmän päälle raskasta. Haluaisin elää samalla tavalla kuin muutkin minun ikäiseni nuoret. Haluaisin keksiä yhtäkkiä idean, että lähdetäänpä shoppailemaan! Minulle tämä ei vain ole kovin usein mahdollista. Tokihan kaupungilla ollessani saatan keksiä kavereiden kanssa, että mennään elokuviin, mutta sellainen tietty spontaanisuus vain puuttuu elämästäni. Ja joskus sitä vain kaipaisi hieman lisää..

Olio

Kirjotan nyt taas tänne teille, koska ainakin huomenna on semmonen päivä, etten ehi mitää muuta kun lukee... Haluisin puhua siitä, millaiselta tuntuu, kun pään sisällä asuu aivan kuin toinen henkilö. Ei se en ole minä. Se on joku aivan muu. Se käskee minun tehdä kaikkia asioita, eikä se kysy minulta haluanko. Vaikka olisin hyvin väsynyt jo yhtien treenien jälkeen, se ei anna minun levätä. Se sanoo minulle, että olen aivan täydellinen surkimus, jos en mene vielä salille tunniksi. Salilla taas olen täydellinen surkimus, jos en jaksa juosta "tarpeeksi" kauan tai tehdä "tarpeeksi" suurilla painoilla. Se olio haluaa rääkätä minut hengiltä. Sama pätee kouluasioissa. Vaikka olisin kuinka väsynyt, ja haluaisin jo nukkumaan 12 h kokeisiin luvun jälkeen, se ei hyväksy sitä. Se sanoo minulle, kuinka syytän itseäni, jos en saa 10. Silloin tajuan, että se on oikeassa ja niinpä jatkan lukemista yö kahteen asti. Minun tekisi kerrankin mieli käydä aikaisemmin nukkumaan, mutta ei. Se valvottaa minua kaikilla mahdollisilla ajatukilla siitä, mitä en ole vielä saanut valmiiksi. Se muistuttaa minua aina siitä, mitä en ole vielä tehnyt. Se ei ikinä kehu minua tai sano, että olen hyvä jossain. Se olio pääni sisällä haukkuu minut maan rakoon joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja sekuntti. Niinpä joudun tekemään kaikkeni, jotta tyydyttäisin sen olion tarpeet edes hetkeksi. - Mutta sille ei riitä mikään. Se on päättänyt tuhota minut. Se haluaa nähdä, kuinka kauan minä kestän sen höykytystä. - Se nimittäin tietää, etten jaksa enää kauaa.

Oletko kiltti ja lähdet päästäni, kiitos. (kuva www.weheartit.com)

Kaikista pahinta, mitä se olio voi tehdä, on se millä tavalla se syylistää minua epäonnistumisen jälkeen. Se käskee minun rangaista itseäni. - "Ei 9 ole hyvä numero! Se on paska numero!" Olio sanoo. Olio käskee minun lukea ensi kokeisiin enemmän, sillä tavalla, etten epäonnistu enää. Kamalinta on, kun olio sanoo, etten ole hyvä missään. Sen mukaan olen täydellinen idiootti, joka ei onnistu missään. Sen mukaan aina voi tehdä asiat vielä paremmin. Epäonnistumiset taas eivät kuulu sen mukaan elämään ollenkaan. Elämän täytyisi olla aivan täydellistä. - Voi kunpa se olisi. Saisin edes päivän olla pelkäämättä, että olio syyttää minua taas jostain.

Kova työ palkitaan !

Jes ! Siitä yh:sta tuli se kymppi ;) no jaa luinha mä siihen sen 13 h... :D mutta ihan sama!! Oon ylpee itestäni. Toisaalta en ois ollu mihinkää muuhu tyytyväinen.. Nyt pitää sitte taas panostaa perjantain bilsan kokeesee ja sama tavoite jälleen kerran! 10 10 10 10! Nään vaa silmissä sen päättötokarin ja 10 rivin. Voi että! Aina yks 10 antaa lisää motivaatiota jatkoon! Ja kaikki pettymykset pakottaa rääkkää itteään vielä enemmän.. mut nyt ei mietitä sitä! hihi :)

Sanat satuttavat

Olen aina ollut sitä mieltä, ettei kaveria jätetä. Ikinä. Vaikka joutuisit uhraamaan rahasi, vaatteesi, elämäsi, voimasi.. aina pitää auttaa kaveria. Voit nimittäin huomenna olla siinä tilanteessa, että sinä tarvitset kaveria. Entä jos et koskaan ole auttanut ketään? Auttavatko he sinua? Tämä on mielestäni meidän kaikkien tärkeää muistaa: Jos haluat, että sinua autetaan ja tuetaan, sinun on autettava ja tuettava myös.

Puhun sen takia tästä aiheesta, koska huomasin tänään, mitä kaikkea saatat joutua kavereidesi takia kestämään ja tekemään. Ja tietenkin vastavuoroisesti, mitä saat auttamalla muita. Olin jo pitkään kuullut, kuinka eräs henkilö puhui eräästä hyvästä ystävästäni erilaisia valheita muille ihmisille ympäri kaupunkia. Lopulta minulla paloi hermot häneen ja tietokoneella hieman kärkkäästi kommentoin erästä tilapäivitystä. No siitä lähti aivan kauhea ketjureaktio. Kyseinen henkilö soitti minulle ja sanoi minulle, etten saa puuttua hänen elämäänsä. Sanoin, etten puuttukaan, jos hän jättää kaverini rauhaan. Henkilö antoi lopulta puhelimen isosiskolleen, joka lateli sellaisia sanoja, jotka saivat minut ajattelemaan, millaiset ihmiset oikeasti kykenevät sanomaan sellaisia asioita. Pystyisitkö sinä sanomaan ihmiselle, jota et ollenkaan tunne, ettei tämä ansaitse elää, vaan että tämän pitäisi tappaa itsensä? Sanoisitko, että tämä ihminen ei tiedä elämästä mitään, vaan on hemmoteltu kakara, joka saa aina kaiken? Entä sanoisitko, että henkilö on huora, jolla ei ole tulevaisuutta? Minä en ikinä sanoisi. Ikävä kyllä jouduin vain kuulemaan kyseiset sanat erään henkilön suusta.

Vaikka sanat eivät loukanneet minua henkilökohtaisesti, aloin miettiä, miten kukaan voi ikinä sanoa kenellekkään, ettei tämä ansaitse elää tai että tämän pitäisi kuolla? Entä jos sanot tuon asian henkilölle, jolla on oikeasti vakava masennus tai itsemurha-ajatuksia, ja joka tappaa itsensä puhelun jälkeen? Entä jos sanot henkilölle, että tämä on huora, ja henkilö on vaikka joutunut raiskatuksi, ja saa hyvin pahan mielen vain toisen tuntemattoman tyhmistä puheista? Tai entä jos sanot henkilölle, ettei tämä tiedä elämästä mitään, vaikka oikeasti henkilö on menettänyt lähes kaikki läheisensä ja kärsii syömishäiriöstä? Me kukaan emme voi tietää, mitä toinen on joutunut kestämään. Me kukaan emme myöskään voi tietää, millaista jollain toisella henkilöllä on tai mitä hänen elämässään tapahtuu. On siis hyvin väärin sanoa tuntemattomalle ihmiselle asioita ( vaikka olisi kuinka vihainen), koska ei voi tietää, mitä puheillaan voi toiselle aiheuttaa.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta, koska meidän kaikkien pitäisi joskus miettiä, mitä sanomme ja kenelle. Joku asia voi satuttaa toista oikeasti, vaikka emme tarkoittaisi. Joku asia voi olla vaikka vain läppä, ja se aiheuttaa suurta masennusta ja pahaa mieltä. Minulla näin ei käynyt, koska tiedän, millainen olen ja mitä olen joutunut kestämään. Minulle on aivan sama, mitä muut ajattelevat. Mutta en tiedä, kuinka olisin jossain toisessa tilanteessa puheet kestänyt. Siispä ihmiset.. miettikää ennen kuin lauotte asioita, jotka voivat oikeasti satuttaa toisia!

Kehon reaktio

Yleensä sitä luulisi, että perfektionismi on vain mielen sairaus, mutta se vaikuttaa hyvin paljon myös kroppaan. On hyvin raskasta samaan aikaan kuulla itseltään henkisiä syytöksiä pään sisällä ja lisäksi kestää kropan erilaiset reaktiot. Ehkä ikävin kehon reaktio on ahdistuneisuus, joka näkyy sykkeen nousuna, vatsakipuna ja käsien tärisemisenä. Jos en esimerkiksi löydä heti jotain monistetta, jota tarvitsen, alan ahdistua. Sykkeeni nousee todella ylös ja kädet tärisee. Alan huutaa ja itkeä samaan aikaan. Samalla myös vatsaa alkaa koskea, joskus jopa oksettaa. Tällaisina hetkinä sitä tajuaa, ettei taida olla aivan terve. Toinen hetki jolloin tällaista ahdistuneisuutta näkee, on juuri ennen koetta tai kokeensaamista. Kädet tärisevät ja tekisi mieli juosta pois. Välillä pyörryttää ja tuntuu, ettei vaan kestä sitä painetta, joka syntyy. Vatsakipu ei katoa lähes koskaan, sillä se reagoi aina, kun stressaan vähänkin jotain. - Juuri nytkin.

On hyvin rankkaa elää, kun joutuu koko ajan pelkäämään, milloin romahtaa. Mielen romahdus ei riitä, vaan myös koko kroppa romahtaa, ja silti pitäisi kestää kokeiden paine ja esimerkiksi kaikki treenit. Välillä esimerkiksi käsien täristessä ja itkiessä on sellainen olo, ettei jaksa enää. Olen niin nuori ja silti niin poikki jo nyt. En usko, että kehoni, puhumattakaan mielestäni, jaksaa tätä höykytystä loputtomiin. Lopulta romahdan täydellisesti, enkä tiedä kauan palautumiseen menee.

Väsyttää, itkettää ja silti pitää jaksaa. (kuva www.weheartit.com)

Miksi on sitten hyvin rankkaa kestää näitä erilaisia reaktioita? - No kuvittele itsesi lukemassa normaalisti kokeisiin. Yhtäkkiä tarvitset jotain monistetta. Alat paniikissa etsiä sitä, tuloksetta. Olet yksin kotona, eikä kukaan voi auttaa. Yhtäkkiä ilman minkäänlaista erityistä syytä vain romahdat. Alat huutaa, ehkä jopa heitellä tavaroita. Itket samalla, kun tunnet, että sykkeesi nousee ja kätesi alkavat täristä. Eikä tämäkään vielä riitä, vaan lisäksi alkaa oksettaa. Sekoat lopullisesti yhden monisteen takia! Silloin tuntuu, ettei elämässä ole mitään järkeä, sillä eihän elämässä kaikki voi mennä aina täydellisesti. - Mutta jos ei suostu ymmärtämään sitä, käy näin. Eikä kukaan voi auttaa.

Liikaa vaatimuksia!!!!

Vaatimuksia satelee joka puolelta. (kuva www.weheartit.com)

Välillä tuntuu, että maailma on täynnä kaikenlaisia vaatimuksia. Pitäisi olla erinomainen koulussa, pitäisi olla urheilullinen ja syödä terveellisesti, olla vanhempien unelmalapsi, olla sosiaalinen ja omistaa monia ystäviä, olla niin helvetin hyvännäköinen ja kaikkien poikien mieleen... ENTÄ KUN EI VAAN ENÄÄ JAKSA?! Entä, kun alkaa väsymään erilaisiin vaatimuksiin, joita yhteiskunta ja eri tahot meille sanelevat päivittäin? - Onko silloin surkeampi ihminen? Mikseivät aikuiset tajua, että erilaisilla vaatimuksilla luodaan mm. nuorille entistä pahempi olo.Monet nuoret ajattelevat olevansa riittämättömiä sellaisina kuin ovat. - Näin minulle kävi.



Mikään ei yhtäkkiä tuntunut miltään, eivät onnistumiset eivätkä ilot. Elämä muuttui pelkäksi suorittamiseksi. Päivästä ja viikosta toiseen. Aina piti vain ajatella kouluarvosanoja, kiinteitä reisiä ja kaverisuhteiden säilymistä. Välillä kysyn itseltäni, onko se tosiaan yhteiskunta, joka asettaa minulle nämä ehdot? Vai voisinkohan itsekin muuttaa ajattelutapaani? Ehkä se olenkin minä, joka vaatii tiukkaa takapuolta ja täydellistä kympin keskiarvoa. Mielestäni nykyisin minä olen se, joka vaatii liikoja, mutta yhteiskunnan vaatimukset saivat tämän alulle. - Ja enää tästä ei pääse irti. Taidan olla kuin tuomittu elämään tyytymättömyydessä ja ikuisessa täydellisyydentavoittelussa. - Edessä tulee olemaan monia todella vaikeita vuosia. Välillä toivon, että voisin elää kuin laiskat ja rennot ihmiset. HE NAUTTIVAT ELÄMÄSTÄÄN! Mutta kai se vain on niin, että ihmiset ovat erilaisia. Toisaalta voi olla myös vahvuus, kun vaatii itseltään suuria tuloksia. Mutta kun mikään muu kun 10 ei kelpaa, ei olla enää vahvuuksien puolella. - Ollaan aivan jonkin muun puolella.

(www.weheartit.com)

 

Se olis sitte huomenna tuskanen päivä..

ÄÄÄÄ! Ahistaa, kun edes mietin, kuinka rankkaa mulla tulee huomenna olemaan. Mulla olis maanantaina yhteiskuntaopin koe ja luonnollisesti mikään muu numero ku 10 ei kelpaa. Se olis siis armotonta lukemista koko päivä. Varmasti pari itkupotkuraivaria ja turhautumista on edessä. Taas päähän nousee ajatus: miten mä kestän? Oon viel yksin himas, joten mulla ei oo ketään kuka tukis. Pakotan itteni lukemaan joka käsitteen ja asian ulkoo, jotta se 10 tulee. - Ei kovin tervettä. Mutta jaa.. onks kukaa niin väittänykkää? Aamulla ekana ku herään otan kirjan kätee ja siitä lähtee 12 h lukuputki. Ei taukoja, pelkkää lukemista. - Jopa vessassa. Jos en lue armottomasti, syytän itteeni niin paljon, jos en saa 10. JA MÄ SAAN SEN! Tuun hulluks! - Ainii mä oon se jo.

Milloin tietää, että on tehnyt parhaansa?

Onko teillä joskus sellainen fiilis, että tekisi mieli repiä itestään kaikki irti? Minulla on usein tällainen fiilis. Mielestäni jokaisessa asiassa pystyy parantamaan. Mielestäni aina voi lukea enemmän ja enemmän tai treenata enemmän ja enemmän. Olen kadottanut kaiken suhteeellisuudentajuni. Mielestäni kokeeseen voi ihan hyvin lukea 20 tuntia. - Minun on jaksettava, muuten olen surkea ihminen. Minä pakotan itseni mahdottomiin suorituksiin, koska saan jonkinlaista mielihyvää, kun huomaan, kuinka olen rääkännyt itseni aivan puhki. Tämä sama pätee salilla ja muissa harrastuksisa. Mielestäni on hyvä, kun tunnen suurta väsymystä ja loppuunuupumista. Jos minulla ei ole kokeita, menen treeneihin ja sen jälkeen salille. - Enhän minä voi sallia itseni lepäävän! Onko teillä yhtään samanlainen fiilis vai olenko ainoa, joka ajattelee näin? Välillä toivoisin voivani elää normaalia nuoren elämää ilman liian suuria suorituspaineita tai rääkkäystä. Mieleeni nousee myös välillä kysymys: Entä sitten, kun ei jaksa enää? Onko sitten lupa levätä? Mutta koska tietää, ettei jaksa enää, jos itsensä rääkkääminen on kerta hyvästä?

Entä sitten, kun ei jaksa enää? (Kuva www.weheartit.com)