Miellyttäjä

Miellyttäminen. Se sana voi olla niin montaa eri asiaa. Toisaalta on erittäin hyvä asia, jos haluaa miellyttää toisia. On hyvä, jos pistää itsensä likoon toisten puolesta. On hienoa huomata, jos uhraa esimerkiksi omia menojaan tai suunnitelmiaan miellyttääkseen tai tehdäkseen jotain jonkun toisen hyväksi. Jossain kuitenkin menee raja. Jossain vaiheessa positiivinen miellyttäminen muuttuu kaikeksi muuksi kuin hyväksi asiaksi. Siinä vaiheessa, kun itket, etteivät kaikki pidä sinusta, miellyttäminen on mennyt liian pitkälle. Siinä vaiheessa, kun toinen lyö sinua, mutta sinä pyydät anteeksi, sinä menet liian pitkälle. Siinä vaiheessa, kun kerrot oman mielipiteesi ja joudut heti pyytämään sitä anteeksi, menet liian pitkälle.

Minä tiedän helvetin hyvin, mitä tuo kyseinen ns. negatiivinen miellyttäminen on. Suoraan sanottuna olen niin täynnä sitä. Välillä tekisi mieli huutaa kaikille: "Haistakaa paska! Minä haluan tehdä näin, enkä aio pyytää sitä keneltäkään anteeksi!" En vain jostain syystä osaa. Mielummin olen hiljaa kaikkien mielipiteideni kanssa, kuin riitelen kenenkään kanssa. Vihaan riitelyä yli kaiken. Mielestäni on niin paljon helpompaa tyytyä myöntymään kaikkeen ja pyytämään anteeksi niitäkin asioita, joita ei missään nimessä tarvitsisi pyytää anteeksi. Olen niin monta kertaa pyytänyt anteeksi sitä, että minua loukataan. "Anteeksi, olen pahoillani. En tarkoittanut. Lupaan käyttäytyä ensi kerralla paremmin." Ovat sanoja, joita sanon todella usein. Kuulostaa kamalalta, eikö niin? - Siltä se tuntuukin.

Ehkä minä pelkään jotakin. Ehkä pelkään, että menetän läheiseni, jos sanon, jos jokin on huonosti. Pelkään, että minusta ei pidetä, jos en myönny kaikkeen. Jos joku henkilö on yhtään vihainen minulle, pyydän anteeksi ja lähes palvon maata hänen jalkojensa alla. - En kestä, jos joku on vihainen minulle. Kärsin siitä tuhat kertaa enemmän kuin ainaisesta miellyttämisestä. Pelko siitä, että jään yksin on niin suuri, että kaikin tavoin nautinnollisempaa on sanoa aina kyllä ja tehdä asioita, joita en tahtoisi tehdä. Monet pitävät minua liian kilttinä, ihmisenä, jonka yli voi talloa ja jolla ei ole omia mielipiteitä. - Voi kyllä minulla on. En vain halua suututtaa ketään tai aiheuttaa ristiriitoja. Helpompi on myöntyä hiljaa. Välillä haluaisin kokeilla päivää, jolloin saisin olla todella sitä, mitä haluaisin. Saisin sanoa, mitä haluaisin ja tehdä, mitä haluaisin. Haluaisin muuttua kiltistä tytöstä ilkeäksi, edes päiväksi. Tämä toive taitaa vain jäädä haaveeksi. - En halua luopua kenestäkään läheisestäni. Teen kaikkeni heidän eteensä, ikuisesti.

Elämä

En oikein tiedä, mitä sanoisin. Minulla olisi tällä hetkellä niin paljon sanottavaa, mutta en osaa pukea mitään tunteitani järkevästi. Sen sijaan sisälläni myllää helvetin suuri pyörremyrsky. Haluaisin unohtaa kaikki murheet ja tuskan, jota koen, mutten vain voi. Haluaisin nauttia tästä kesästä, jota on oikeasti todella vähän jäljellä, mutten osaa. Haluaisin nauttia elämästä ja sen tuomista iloista, koska milloinkaan ei voi tietää, milloin oma viimeinen päivä koittaa. Haluaisin niin paljon, mutta mitään noista asioista en pysty toteuttaamaan.

Välillä minusta tuntuu, etten elä tätä elämääni. Tuntuu kuin joku muu eläisi tätä, ja minä vain seuraan vierestä, kun hän vaihe vaiheelta tuhoaa elämäni. Minä en haluaisi itkeä joka ilta. Minä en haluaisi stressaantua siitä, jos joku päivä ei mene aivan suunnitelmieni mukaan. Minä en haluaisi pelätä joka päivä sitä, koska löydän itseni sairaalasta. Enkä varsinkaan haluaisi pelätä sitä, että tulen joku päivä kuolemaan onnettomana ja väsyneenä elämääni. Haluaisin tehdä elämästäni niin ihanan ja onnellisen. Haluaisin elää päivän kerrallaan murehtimatta siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Miksi minä en sitten elä niin? - Helvetin hyvä kysymys...

Herään. Avaan tietokoneen ja kirjaudun facebookkiin. Huomaan uuden kommentin kuvassani: "Voi kuinka ihana hymy sulla on!" Lukiessani kommentteja mietin, ettei kukaan osaa avistaa, mitä tuo kuvan kyseinen tyttö sisimmissää ajattelee. Kukaan ei tiedä, että hymyn takana on tuhat kyyneltä, huonosti nukuttuja öitä, vihaa, pelkoa ja stressiä. Kirjaudun facebookista ulos. Lähden tapaamaan kavereitani. Nauran kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihdamme kuulumisia ja sanon: " Mulle kuuluu tosi hyvää." - Vitut. Mulle ei ole pitkään aikaan kuulunut tosi hyvää. Lähden kotiin. Pakkaan salikamat ja lähden treenaamaan. Treenaan kaksi tuntia, jotta saisin purettua edes osan siitä kaikesta vihasta ja surusta, joka minun sisälläni vallitsee. Kaloreita kuluu sellainen vajaa tuhat. Olen niin iloinen, kun huomaan, että voin kontrolloida edes jotain asiaa elämässäni. - Treeniä ja treenituloksia. Helvetin väsyneenä lähden kotiin. Kotona esitän, että kaikki on hyvin. Sulkeudun omaan huoneeseeni. Valvon, valvon ja valvon. En saa unta, koska mietin, miten selviän huomisesta. Mietin, kuinka samanlainen päivä mulla taas tulee olemaan. Mietin elämää. Kyyneleet alkavat valua silmistä. Miksi olen tehnyt elämästäni tällaista?

Aika kuluu...(www.weheartit.com)

Eniten mietin sitä, kuinka monta raskasta raskasta vuotta minulla on vielä edessä. Kolme raskasta itkuntäyttämää lukiovuotta. Ainakin kymmenen tuskaista vuotta lääkiksessä. Sekä monia kymmeniä vuosia työtä, työtä, työtä... Mietin myös sitä, koska tämä leikki on loppu. Palanko loppuun lukion ensimmäisen koeviikon jälkeen? Vai palanko loppuun vasta lääkiksessä? Vai entä sitten, kun huomaan, ettei työmaailmassa voi aina olla paras? Vaihtoehtoja riittää. Totuus vain on se, että jos en pikkuhiljaa ala muuttamaan asennettani ja elämääni, voitte sanoa minulle hyvästi.

(www.weheartit.com)

Tukehdun

Aika kuluu. Se vaan kuluu, mutta odotat yhä sitä päivää, kun sinua ei enää satu. Odotat sitä päivää enemmän kuin kesälomaa. Odotat sitä päivää enemmän kuin joululahoja lapsena. Odotat sitä päivää enemmän kuin täysi-ikäiseksi tuloa. Katsot itku kurkussa hänen kuvaansa päivittäin. Katsot hänen ihanaa hymyään, upeita silmiään ja pörröisiä hiuksiaan. Katsot hänen huuliaan ja muistat, kuinka ne asettuivat sinun huulillesi. Muistat, kuinka hänen lämpimät kätensä halasivat ja lämmittivät sinua. Ja nyt, mitä sinulla on jäljellä? - Ei mitään muuta, kuin tyhjä olo ja helvetisti kyyneliä. 


En ole pystynyt nyt vähään aikaan kirjoittamaan, sillä minulla on ollut paljon ajateltavaa. Minun on täytynyt selvitä erittäin raskaista ja tyhjistä päivistä. Minun on täytynyt sanoa itselleni joka päivä, kuinka upea ihminen olen. Minun on täytynyt uskotella itselleni, että joskus tapaan elämäni kumppanin, joka ei ikinä satuta minua. Juuri nyt mikään ei vain lohduta minua. Eivät ystävieni sanat, eivät vanhempieni sanat, eivätkä omat sanani. Tiedän, että maailmassa on ihania  ihmisiä ja paljon uusia tuttavuuksia, mutta entä jos haluan painautua sen saman ihanan henkilön kainaloon ja sanoa, kuinka paljon hänestä välitän. Olisinko halunnut sanoa hänelle jotain ennen kuin hän lähti? - Totta helvetissä olisin! Nyt se on liian myöhäistä.


Se on kuin tukehtumista. Erittäin, erittäin hidasta tukehtumista. Haluaisit itkeä koko ajan, mutta yrität estää sen. Silloin tuntuu kuin tukehtuisit. Itku takertuu kurkkuun ja kyyneleet valuvat silmistä,  vaikka kuinka estelisit. Kädet alkavat täristä ja alat huutaa, kuinka helvetin väärin tämä on. Taas ollaan tässä samassa jamassa. Taas tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin, satutettiin, itkettiin.. Kierre on loputon. Eikä muutu ikinä yhtään sen kivuttomammaksi.


Katsot hänen kuvaansa. Poltat sen. Poistat teksiviestinne. Heität hänen antamansa lahjat pois. Teet kaiken, jotta unohtaisit hänet. Ikävä kyllä muistoja ei saa sydämmestä pois millään. Ei polttamalla, poistamalla eikä heittämällä. Ne tallentuvat sydämeesi ja sinun täytyy elää niiden kanssa jokainen päivä. Eikä sitä helvetin suurta ikävää helpota yhtään henkilön näkeminen ja hänestä puhuminen. Ikävä myöntää, mutta emme voi ikuisesti vältellä meille ikäviä ja tuskallisia asioita. Meidän on pakko kohdata ne ennemmin tai myöhemmin.


Siksi sanonkin sitä tukehtumiseksi. Et saa ikään kuin henkeä. Päivästä toiseen joudut elämään, vaikka se tuntuu niin väärältä. Sinua ahdistaa ja itkettää ja joudut nielemään sen kaiken. Tukehdut pala palalta, kunnes romahdat ja sinun on pakko itkeä. Tukehdut aina uudestaan ja uudestaan. Hyvästit ovat juuri sellaista tukehtumista. Kurkussa kahertaa, kyyneleet valuvat silmistä, kädet tärisevät, huudat, muttei kukaan kuule. - Tai kyllä he kuulevat, mutteivat voi auttaa. Suuri ikävä ja paha olo on kuin leivän palanen takertuneena kurkkuun. Se tuntuu inhottavalta ja ahdistavalta, mutta kukaan muu ei sitä nää. Vain sinä sen tunnet. Sen järjettömän pahan olon. Sinä tunnet ne kirvelevät kyyneleet silmissä ja kauhean poltteen ympäri kehoa. - Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, odottaa sitä päivää, kun ei enää satu.