Uusi blogi

Hei,

Minulla on nyt uusi blogi osoitteessa: http://ikuinentaydellisyydenkierre.blogspot.fi/

Blogissa kerron nykypäivänä fiiliksistä ja sinnittelystä tässä maailmassa. Monta kertaa on menty ylöspäin, mutta tultu alas ja kovaa.

Entä jos edelleen houkuttelisi olla se kaunis, valkoinen enkeli? Entä jos joku päivä haluaaki vain olla se?

Yksin, niin yksin

Ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuntuu, että oon ihan yksin. Kaikki sanoo, että välittää, mutta oikeasti kukaan ei välitä paskaakaan. Kaverit koulussa kattelee pahasti heti kun käännän selät. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Kaukaisemmat kaverit asuu niin kaukana, että ne ei voi tietää mun elämästä kaikkea tai oikeastaan mitään. Niillä on omat elämät siellä missä ovat. Sukulaiset asuu kaukana, joka ikinen. Jopa omat vanhempani ja sisarukseni. Sisareni aina sanovat, kuinka heillä on ikävä minua, mutta tosiasiassa he ovat vain iloisia, kun heidän paska isosiskonsa on poissa kuvioista. Kaikkein eniten minua tällä hetkellä sattuu vanhempani. Isäni on niin väsynyt, ettei häntä enää kiinnosta elämäni. Hän ei enää jaksa puhua kanssani. Hän on koko ajan kiireinen ja stressaantunut. Hän ei soittele, laittelee joka ilta sen saman viestin: "Hyvää yötä. Rakastan sua." Äiti taas on koko ajan jossain. Hän ei lähes ikinä vastaa. Hän sanoo aina, että nyt on huono hetki, nyt täytyy lopettaaa jne. Lisäksi hän on aina töissä tai kotona kolmen pikkusiskoni kanssa. Hän on itsekin myöntänyt sen: "Olet kohta aikuinen, ota itse vastuu elämästäsi." Miten helvetissä voin ottaa vastuun elämästäni, kun ne vähäisetkin ihmiset häviävät luotani? Psykiatrit, psykologit, lääkärit jne. kuuntelevat minua vain työnsä takia. Olen kaikkien mielestä kuin tyhjää.

Baarissa minua kehutaan ja ollaan niin iloisia minuun tutustuessani. "Miten tuollainen tyttö voi olla sinkku?" jne. Jotenkin "päivänvalossa" en olekaan enää yhtään viehättävä, vaan aina minut jätetään yksin. Olen niin väsynyt kertomaan elämästäni enää kellekkään, koska ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei. Kiinnosta.

Samassa jamassa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole uskaltanut. Vanhempani ovat hehkuttaneet kaikille, kuinka olen parantunut ja muuttunut terveeksi. Kaverit ovat ylpeitä ja pitävät minua esimerkkinä siitä, että ongelmistaan voi päästä yli. Jopa lähes tuntemattomat ovat "ylpeitä" minusta. Voi kuulkaa, kaikki se on turhaa. Olen edelleen se sama paskakasa, joka ei osaa mitään, mutta haluaisi osata kaiken.

Rukoilin, että viime vuosi olisi ollut viimeinen. Rukoilin, että viime kevät olisi ollut viimeinen tuskan jakso. Rukoilin, että saisin elää normaalia elämää, edes hetken. Mutta ei. Ensimmäisen koeviikon ja ensimmäisten paineiden iskeytyessä kasvoilleni, romahdan. - Ehkä jopa pahempana kuin koskaan ennen.

Tänään oli ensimmäinen koe. Viime yönä nukuin ehkä 4 tuntia. Minua ahdisti, sydämeni tykytti, minua itketti, halusin pois täältä talosta ja kaikesta. En halunnut mennä kokeeseen, en halunnut tehdä mitään. Tai itse asiassa halusin: maata, nukahtaa ja nukkua. En henkisesti kestä tätä stressin määrää. En vain kestä.

Mikään ruoka ei pysy sisälläni, sillä stressi on pilannut vatsani. Minua itkettää, koska tunnen olevani niin yksin. Minulla ei ole ketään, kuka ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella ongelmiani vuodesta toiseen. Äitinikin jo totesi: "Olet jo niin vanha, lopeta tuo käytös ja aikuistu." En voi sille mitään, mutta kyllähän tuo sattui. Jos kenenkään niiin omien vanhempieni pitäisi tajuta, että olen s a i r a s. Ei sitä noin vain lopeteta. Luulin olevani terve, mutta paskat. Tämäkin yö menee valvoessa, koska en osaa mitään, vaikka olen lukenut taas koko päivän. Särkylääkettä naamaan, kirjat nenän eteen, kyyneleet silmiin ja juoksemiset vessaan: It's my life.

Kun sanat ei enää riitä

Aina minä teen sen. AINA. Lähden juomaan "hauskanpidon" takia, mutta kaikki kääntyy aivan päälaelleen ja loppuillasta yritän tehdä kaikkea todella tyhmää. Nolaan itseni kaikkien edessä. Kaikki näkevät, etten olekaan vahva, vaan olenkin oikeasti heikko. Ehkä olen yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Kaikki hajoaa lopulta vain käsiin.

Olen yrittänyt peittää väsymykseni jo niin pitkään. Ei ole millään tavalla helppoa yrittää olla täydellinen. Helvetin tiukat ravinnot: yksikin lipsahdus kirpaisee niin paljon; helvetilliset treenit, joiden jälkeen oksettaa; kouluarvosanat, 10 10 10; suosittu, kaunis, timmi, ystävällinen, virheetön..Voi saatana miten vihaankaan tuota kaikkea. Miksen saisi olla vain minä? Miksen edes kerran...

Eilinen ilta meni niin päin helvettiä. Join aivan helvetisti ja tiesin sen oikeastaan koko ajan, että ilta tulee menemään huonosti. Rakastan sitä tunnetta, kun en tajua mistään mitään ja herään aamulla koko kroppa täynnä mustelmia; jes mua on sattunut eilen ja paljon! Mua vaan vituttaa, että eilen kaikki näki, kuinka huonosti voin. Tuntemattomat ihmiset joutuivat pitämään musta kiinni, koska olin ihan sekasin. Kotimatkalla yritin jopa hypätä liikkuvasta autosta ja lisäksi yritin koko ajan karata. Ei mulla ole edes sanoja tähän kaikkeen. Vaikka en haluaisi sanoa tätä niin sisimmässäni olen helvetin vihainen siitä, ettei mulle annettu sattua mitään pahempaa. Olen toivonut sitä niin pitkään. Kukaan ei edes voi tajuta, miten pitkään mä sitä olen halunnut. Sitä, että mua sattuu. Sitä, että mä kärsin. Kärsin.

Paraneminen, ei toivoakaan

Mua ahistaa. Jotenkin enemmän kuin ennen. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo käynyt nyt pitkään aikaan keskustelemassa näistä asioista siellä nuoriso psykiatria paskassa. Jotenkin en jaksa kertoa mun ongelmista uudelleen ja uudelleen, kun kukaan ei vaan vittu osaa auttaa. Kaikki sanoo mulle, että ainoastaan mä itse voin parantaa itteni. No niinpä, vittu miksi mun sitten pitäisi käydä jossain osastolla kertomassa mitä mulle tänään kuuluu? Koska faktahan on se, että mulle kuuluu tänään paskaa, huomenna paskaa ja ylihuomenna paskaa. Ei se muuksi muutu, vaikka sitä kuinka koittaisi pyöritellä ja siitä keskustella. Oon vain niin loppu. Ette uskokaan miten loppu mä ihan oikeasti olen...

On uskaltautunut nyt viime päivinä kertomaan parille kaverille koulusta siitä, että miksi käyn niin usein lääkärillä ja mitä siellä oikeesti puhutaan. Aluksi järkytys on ollut suuri mutta sitten kieramiseen tapaani olen sanonut sitä samaa paskaa mitä kaikille muillekin "mulla menee  nyt paljon paremmin, älä huoli, oon kohta jo terve" Joo, en todellakaan oo. Koko ajan mä haluaisin kuolla. Koko ajan mua vituttaa elää täällä. Koko ajan mua vituttaa kattoo tota mun läskiä ja niin rumaa vartaloa tuolta peilistä. No mites koeviikon tulokset? Niin huonoja, että ensi vuonna käyn lähes kaikki kurssit uudestaan. Ai niin, jos olen täällä vielä silloin.

Olen puhunut teille nukahtamisesta. Hassua. Yleensä minä vihaan nukahtamista ja nukkumista. Silloin nään vain painajaisia. En myöskään ikinä saa unta moneen tuntiin, vaan kaikki pahat ajatukseni saavat vallan. Joka ilta ja yö kuuntelen samoja asioita "Olet surkea. Olet idiootti. Olet oksettava. Et ole mitään. Et ole täydellinen." Kyyneleet valuvat silmistäni. Itken ja itken. Lopulta nukahdan. Aamulla menen kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut, mähän olen "parantumassa". Vitut.

Äitini sanoi juuri puhelimessa, että olisi kiva, että olisin onnellinen edes hieman pidempään kuin sen pari tuntia kun saan uudet ripset ja kynnet. Tosi asiassa silloinkaan en ole onnellinen. Silloin mieleni on tyydyttynyt, sillä saan edes hieman korjattua tätä oksettavaa ulkonäköäni paremmaksi. En tiedä mitä se on, että on onnellinen pidempään kuin korkeintaan pari tuntia. En ole pitkään aikaan oikeasti ollut onnellinen edes niin pitkään. Haluaisin maailmaan, jossa minä, itseään vihaava ja elämään väsynyt tyttö, olisin onnellinen. Haluaisin kerrankin elää vaikka viikon sillä tavalla, että minulla olisi hyvä olla. Eikä minua ahdistaisi. Tätä ei nimittäin kestä pitkään. Kohta taas sekoan. Kiva yö tulossa...

I wanna know

Elikkä siis, tiedän, että teillä kaikilla, jotka tätä luette on oma tarinanne. Te saatatte olla täysin samanlaisista ongelmista kärsiviä kuin minä tai ongelmanne voivat olla aivan toisesta laidasta kuin minulla, sillä ei ole mitään väliä. Kaikilla on ongelmia, kaikki kaipaavat kuuntelijaa ja tukea. Haluaisinkin siis sen ikuisen valittamiseni ja ongelmistani kirjoittamisen sijaan kuulla teidän tarinoita. Mistä kaikki lähti? Minkä kanssa olette kamppailleet/kamppailette edelleen? Oletteko kokeilleet erilaisia hoitoja? Mitä? Mistä saatte voimaa jaksaa aina uuden päivän? Voitte kertoa ja kirjoittaa mistä vain. Ja anonyyminia tietysti, jos aihe on arka. (Uskon, että aika moni on.) Olen kirjoittanut nyt niin paljon itsestäni, että haluaisin oikeasti kuulla välillä teistä.

What is your story? 

Pois

"Vaikka kaikki kaunis murtuu, oot aina siellä minne meen
Kaikkeen tottuun ja sydän turtuu, mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, pois"