Ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuntuu, että oon ihan yksin. Kaikki sanoo, että välittää, mutta oikeasti kukaan ei välitä paskaakaan. Kaverit koulussa kattelee pahasti heti kun käännän selät. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Kaukaisemmat kaverit asuu niin kaukana, että ne ei voi tietää mun elämästä kaikkea tai oikeastaan mitään. Niillä on omat elämät siellä missä ovat. Sukulaiset asuu kaukana, joka ikinen. Jopa omat vanhempani ja sisarukseni. Sisareni aina sanovat, kuinka heillä on ikävä minua, mutta tosiasiassa he ovat vain iloisia, kun heidän paska isosiskonsa on poissa kuvioista. Kaikkein eniten minua tällä hetkellä sattuu vanhempani. Isäni on niin väsynyt, ettei häntä enää kiinnosta elämäni. Hän ei enää jaksa puhua kanssani. Hän on koko ajan kiireinen ja stressaantunut. Hän ei soittele, laittelee joka ilta sen saman viestin: "Hyvää yötä. Rakastan sua." Äiti taas on koko ajan jossain. Hän ei lähes ikinä vastaa. Hän sanoo aina, että nyt on huono hetki, nyt täytyy lopettaaa jne. Lisäksi hän on aina töissä tai kotona kolmen pikkusiskoni kanssa. Hän on itsekin myöntänyt sen: "Olet kohta aikuinen, ota itse vastuu elämästäsi." Miten helvetissä voin ottaa vastuun elämästäni, kun ne vähäisetkin ihmiset häviävät luotani? Psykiatrit, psykologit, lääkärit jne. kuuntelevat minua vain työnsä takia. Olen kaikkien mielestä kuin tyhjää.
Baarissa minua kehutaan ja ollaan niin iloisia minuun tutustuessani. "Miten tuollainen tyttö voi olla sinkku?" jne. Jotenkin "päivänvalossa" en olekaan enää yhtään viehättävä, vaan aina minut jätetään yksin. Olen niin väsynyt kertomaan elämästäni enää kellekkään, koska ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei. Kiinnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti