En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole uskaltanut. Vanhempani ovat hehkuttaneet kaikille, kuinka olen parantunut ja muuttunut terveeksi. Kaverit ovat ylpeitä ja pitävät minua esimerkkinä siitä, että ongelmistaan voi päästä yli. Jopa lähes tuntemattomat ovat "ylpeitä" minusta. Voi kuulkaa, kaikki se on turhaa. Olen edelleen se sama paskakasa, joka ei osaa mitään, mutta haluaisi osata kaiken.
Rukoilin, että viime vuosi olisi ollut viimeinen. Rukoilin, että viime kevät olisi ollut viimeinen tuskan jakso. Rukoilin, että saisin elää normaalia elämää, edes hetken. Mutta ei. Ensimmäisen koeviikon ja ensimmäisten paineiden iskeytyessä kasvoilleni, romahdan. - Ehkä jopa pahempana kuin koskaan ennen.
Tänään oli ensimmäinen koe. Viime yönä nukuin ehkä 4 tuntia. Minua ahdisti, sydämeni tykytti, minua itketti, halusin pois täältä talosta ja kaikesta. En halunnut mennä kokeeseen, en halunnut tehdä mitään. Tai itse asiassa halusin: maata, nukahtaa ja nukkua. En henkisesti kestä tätä stressin määrää. En vain kestä.
Mikään ruoka ei pysy sisälläni, sillä stressi on pilannut vatsani. Minua itkettää, koska tunnen olevani niin yksin. Minulla ei ole ketään, kuka ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella ongelmiani vuodesta toiseen. Äitinikin jo totesi: "Olet jo niin vanha, lopeta tuo käytös ja aikuistu." En voi sille mitään, mutta kyllähän tuo sattui. Jos kenenkään niiin omien vanhempieni pitäisi tajuta, että olen s a i r a s. Ei sitä noin vain lopeteta. Luulin olevani terve, mutta paskat. Tämäkin yö menee valvoessa, koska en osaa mitään, vaikka olen lukenut taas koko päivän. Särkylääkettä naamaan, kirjat nenän eteen, kyyneleet silmiin ja juoksemiset vessaan: It's my life.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti