Yksin, niin yksin

Ensimmäistä kertaa elämässäni musta tuntuu, että oon ihan yksin. Kaikki sanoo, että välittää, mutta oikeasti kukaan ei välitä paskaakaan. Kaverit koulussa kattelee pahasti heti kun käännän selät. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Kaukaisemmat kaverit asuu niin kaukana, että ne ei voi tietää mun elämästä kaikkea tai oikeastaan mitään. Niillä on omat elämät siellä missä ovat. Sukulaiset asuu kaukana, joka ikinen. Jopa omat vanhempani ja sisarukseni. Sisareni aina sanovat, kuinka heillä on ikävä minua, mutta tosiasiassa he ovat vain iloisia, kun heidän paska isosiskonsa on poissa kuvioista. Kaikkein eniten minua tällä hetkellä sattuu vanhempani. Isäni on niin väsynyt, ettei häntä enää kiinnosta elämäni. Hän ei enää jaksa puhua kanssani. Hän on koko ajan kiireinen ja stressaantunut. Hän ei soittele, laittelee joka ilta sen saman viestin: "Hyvää yötä. Rakastan sua." Äiti taas on koko ajan jossain. Hän ei lähes ikinä vastaa. Hän sanoo aina, että nyt on huono hetki, nyt täytyy lopettaaa jne. Lisäksi hän on aina töissä tai kotona kolmen pikkusiskoni kanssa. Hän on itsekin myöntänyt sen: "Olet kohta aikuinen, ota itse vastuu elämästäsi." Miten helvetissä voin ottaa vastuun elämästäni, kun ne vähäisetkin ihmiset häviävät luotani? Psykiatrit, psykologit, lääkärit jne. kuuntelevat minua vain työnsä takia. Olen kaikkien mielestä kuin tyhjää.

Baarissa minua kehutaan ja ollaan niin iloisia minuun tutustuessani. "Miten tuollainen tyttö voi olla sinkku?" jne. Jotenkin "päivänvalossa" en olekaan enää yhtään viehättävä, vaan aina minut jätetään yksin. Olen niin väsynyt kertomaan elämästäni enää kellekkään, koska ei ketään oikeasti kiinnosta. Ei. Kiinnosta.

Samassa jamassa

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole uskaltanut. Vanhempani ovat hehkuttaneet kaikille, kuinka olen parantunut ja muuttunut terveeksi. Kaverit ovat ylpeitä ja pitävät minua esimerkkinä siitä, että ongelmistaan voi päästä yli. Jopa lähes tuntemattomat ovat "ylpeitä" minusta. Voi kuulkaa, kaikki se on turhaa. Olen edelleen se sama paskakasa, joka ei osaa mitään, mutta haluaisi osata kaiken.

Rukoilin, että viime vuosi olisi ollut viimeinen. Rukoilin, että viime kevät olisi ollut viimeinen tuskan jakso. Rukoilin, että saisin elää normaalia elämää, edes hetken. Mutta ei. Ensimmäisen koeviikon ja ensimmäisten paineiden iskeytyessä kasvoilleni, romahdan. - Ehkä jopa pahempana kuin koskaan ennen.

Tänään oli ensimmäinen koe. Viime yönä nukuin ehkä 4 tuntia. Minua ahdisti, sydämeni tykytti, minua itketti, halusin pois täältä talosta ja kaikesta. En halunnut mennä kokeeseen, en halunnut tehdä mitään. Tai itse asiassa halusin: maata, nukahtaa ja nukkua. En henkisesti kestä tätä stressin määrää. En vain kestä.

Mikään ruoka ei pysy sisälläni, sillä stressi on pilannut vatsani. Minua itkettää, koska tunnen olevani niin yksin. Minulla ei ole ketään, kuka ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella ongelmiani vuodesta toiseen. Äitinikin jo totesi: "Olet jo niin vanha, lopeta tuo käytös ja aikuistu." En voi sille mitään, mutta kyllähän tuo sattui. Jos kenenkään niiin omien vanhempieni pitäisi tajuta, että olen s a i r a s. Ei sitä noin vain lopeteta. Luulin olevani terve, mutta paskat. Tämäkin yö menee valvoessa, koska en osaa mitään, vaikka olen lukenut taas koko päivän. Särkylääkettä naamaan, kirjat nenän eteen, kyyneleet silmiin ja juoksemiset vessaan: It's my life.

Kun sanat ei enää riitä

Aina minä teen sen. AINA. Lähden juomaan "hauskanpidon" takia, mutta kaikki kääntyy aivan päälaelleen ja loppuillasta yritän tehdä kaikkea todella tyhmää. Nolaan itseni kaikkien edessä. Kaikki näkevät, etten olekaan vahva, vaan olenkin oikeasti heikko. Ehkä olen yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Kaikki hajoaa lopulta vain käsiin.

Olen yrittänyt peittää väsymykseni jo niin pitkään. Ei ole millään tavalla helppoa yrittää olla täydellinen. Helvetin tiukat ravinnot: yksikin lipsahdus kirpaisee niin paljon; helvetilliset treenit, joiden jälkeen oksettaa; kouluarvosanat, 10 10 10; suosittu, kaunis, timmi, ystävällinen, virheetön..Voi saatana miten vihaankaan tuota kaikkea. Miksen saisi olla vain minä? Miksen edes kerran...

Eilinen ilta meni niin päin helvettiä. Join aivan helvetisti ja tiesin sen oikeastaan koko ajan, että ilta tulee menemään huonosti. Rakastan sitä tunnetta, kun en tajua mistään mitään ja herään aamulla koko kroppa täynnä mustelmia; jes mua on sattunut eilen ja paljon! Mua vaan vituttaa, että eilen kaikki näki, kuinka huonosti voin. Tuntemattomat ihmiset joutuivat pitämään musta kiinni, koska olin ihan sekasin. Kotimatkalla yritin jopa hypätä liikkuvasta autosta ja lisäksi yritin koko ajan karata. Ei mulla ole edes sanoja tähän kaikkeen. Vaikka en haluaisi sanoa tätä niin sisimmässäni olen helvetin vihainen siitä, ettei mulle annettu sattua mitään pahempaa. Olen toivonut sitä niin pitkään. Kukaan ei edes voi tajuta, miten pitkään mä sitä olen halunnut. Sitä, että mua sattuu. Sitä, että mä kärsin. Kärsin.

Paraneminen, ei toivoakaan

Mua ahistaa. Jotenkin enemmän kuin ennen. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo käynyt nyt pitkään aikaan keskustelemassa näistä asioista siellä nuoriso psykiatria paskassa. Jotenkin en jaksa kertoa mun ongelmista uudelleen ja uudelleen, kun kukaan ei vaan vittu osaa auttaa. Kaikki sanoo mulle, että ainoastaan mä itse voin parantaa itteni. No niinpä, vittu miksi mun sitten pitäisi käydä jossain osastolla kertomassa mitä mulle tänään kuuluu? Koska faktahan on se, että mulle kuuluu tänään paskaa, huomenna paskaa ja ylihuomenna paskaa. Ei se muuksi muutu, vaikka sitä kuinka koittaisi pyöritellä ja siitä keskustella. Oon vain niin loppu. Ette uskokaan miten loppu mä ihan oikeasti olen...

On uskaltautunut nyt viime päivinä kertomaan parille kaverille koulusta siitä, että miksi käyn niin usein lääkärillä ja mitä siellä oikeesti puhutaan. Aluksi järkytys on ollut suuri mutta sitten kieramiseen tapaani olen sanonut sitä samaa paskaa mitä kaikille muillekin "mulla menee  nyt paljon paremmin, älä huoli, oon kohta jo terve" Joo, en todellakaan oo. Koko ajan mä haluaisin kuolla. Koko ajan mua vituttaa elää täällä. Koko ajan mua vituttaa kattoo tota mun läskiä ja niin rumaa vartaloa tuolta peilistä. No mites koeviikon tulokset? Niin huonoja, että ensi vuonna käyn lähes kaikki kurssit uudestaan. Ai niin, jos olen täällä vielä silloin.

Olen puhunut teille nukahtamisesta. Hassua. Yleensä minä vihaan nukahtamista ja nukkumista. Silloin nään vain painajaisia. En myöskään ikinä saa unta moneen tuntiin, vaan kaikki pahat ajatukseni saavat vallan. Joka ilta ja yö kuuntelen samoja asioita "Olet surkea. Olet idiootti. Olet oksettava. Et ole mitään. Et ole täydellinen." Kyyneleet valuvat silmistäni. Itken ja itken. Lopulta nukahdan. Aamulla menen kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut, mähän olen "parantumassa". Vitut.

Äitini sanoi juuri puhelimessa, että olisi kiva, että olisin onnellinen edes hieman pidempään kuin sen pari tuntia kun saan uudet ripset ja kynnet. Tosi asiassa silloinkaan en ole onnellinen. Silloin mieleni on tyydyttynyt, sillä saan edes hieman korjattua tätä oksettavaa ulkonäköäni paremmaksi. En tiedä mitä se on, että on onnellinen pidempään kuin korkeintaan pari tuntia. En ole pitkään aikaan oikeasti ollut onnellinen edes niin pitkään. Haluaisin maailmaan, jossa minä, itseään vihaava ja elämään väsynyt tyttö, olisin onnellinen. Haluaisin kerrankin elää vaikka viikon sillä tavalla, että minulla olisi hyvä olla. Eikä minua ahdistaisi. Tätä ei nimittäin kestä pitkään. Kohta taas sekoan. Kiva yö tulossa...

I wanna know

Elikkä siis, tiedän, että teillä kaikilla, jotka tätä luette on oma tarinanne. Te saatatte olla täysin samanlaisista ongelmista kärsiviä kuin minä tai ongelmanne voivat olla aivan toisesta laidasta kuin minulla, sillä ei ole mitään väliä. Kaikilla on ongelmia, kaikki kaipaavat kuuntelijaa ja tukea. Haluaisinkin siis sen ikuisen valittamiseni ja ongelmistani kirjoittamisen sijaan kuulla teidän tarinoita. Mistä kaikki lähti? Minkä kanssa olette kamppailleet/kamppailette edelleen? Oletteko kokeilleet erilaisia hoitoja? Mitä? Mistä saatte voimaa jaksaa aina uuden päivän? Voitte kertoa ja kirjoittaa mistä vain. Ja anonyyminia tietysti, jos aihe on arka. (Uskon, että aika moni on.) Olen kirjoittanut nyt niin paljon itsestäni, että haluaisin oikeasti kuulla välillä teistä.

What is your story? 

Pois

"Vaikka kaikki kaunis murtuu, oot aina siellä minne meen
Kaikkeen tottuun ja sydän turtuu, mut mä tahdon vapauteen
Päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, päästä mut pois, pois"

Tyytymätön

Kun katson peiliin, minun tekisi mieli oksentaa päälleni. En ole mitään, mitä minun pitäisi olla. Katson omaa vartaloani ja naamaani. Näen siinä vain joukon virheitä. - Virheitä virheiden perään. Tummat silmänaluset, finnejä, läskiä, rumuutta, pettymyksiä...Masennun saman tien, kun astun ulko-ovesta ulos. Kaikki ovat niin kauniita. Kaikilla on hienoja vaatteita, kaikilla on upea hymy, ihanat meikit, ihanat hiukset...Sitten katson itseäni sisälläni oleva henkilö itkee ja huutaa, mutta minä yritän päivästä toiseen esittää tyytyväistä. Yritän esittää, että olen itsevarma, vaikka tosi asiassa katson kotona itseäni päivästä toiseen ja mietin, miksi olen tämän näköinen.

Olen tällä viikolla yrittänyt muutaman kerran oksentaa. Melkein se onkin jo onnistunut, mutta kroppa on tullut todella rajusti vastaan. Se ei selvästikään halua luopua niistä jo valmiiksi pienistä kalorimääristä helpolla. Loppu peleissä oksennus-yrityksieni jälkeen kaadun lattialle ja alan itkeä. Itken ja itken, kunnes lopulta hiljenen. Nousen, yritän uudestaan ja kaadun taas maahan. Mikä minua vaivaa.

Koeviikko alkaa keskiviikkona. Tätä tekstiä kirjoittaessani itken. Tai pikemminkin huudan. En halua. En jaksa. En kestä sitä. Ei taas. Se päänsärky, se oksettaminen, se pyörryttäminen, ne särkylääkkeet, ne itsesyytökset, ne itkut, ne tärisemiset, ne helvetilliset tunnit. Elämä muuttuu helvetiksi. Pikku hiljaa palan loppuun hitaasti mutta varmasti. Viimeisinä päivinä minusta voi nähdä vain kuihtuneen muutamia tunteja nukkuneen erittäin huonosti voivan tytön. Tuntuu, että vaikka minä itse haluaisin oikeasti parantua ja selvitä hengissä jokaisesta päivästä ja vastoinkäymisestä, niin voi olla, että olen liian heikko tähän maailmaan. Jokainen pettymys tai vastoinkäyminen romahduttaa minut. Jokainen 8, jokainen toru, jokainen suunnitelman muutos, jokainen huono treeni, jokainen riita, jokainen syömäni karkki tai muu herkku...Kaikki vievät minusta niin paljon pois. Olen aivan hajalla, jos mikään noista edellä mainituista asioista tapahtuu. Tekisi mieli lyödä itseäni, että tajuaisin kuinka paska olen silloin ollut. - Toisaalta tajuan sen joka tapauksessa.

Olen tyytymätön itseeni. Aivan sanoinkuvaamattoman tyytymätön. Ulkonäköni...hyi saatana. Kaipaan jatkuvasti kommentteja ja kehuja, koska muuten sekoan. Joudun useina päivinä katsomaan esimerkiksi fb:n profiilikuvani kivoja kommentteja, etten tee itselleni mitään tyhmää. Yritän joka päivä saada itseni uskomaan, että minä olen kaunis, mutten vain ikinä suostu uskomaan sitä. Lisäksi minusta on tullut laiska. Saatanan laiska. Koeviikolla minun on luettava tuplasti enemmän, koska olen ollut koko jakson niin laiska. Olen tyytymätön kiera nyt sinuun. Sinua pitäisi rangaista, katso nyt itseäsi. Tai itse asiassa älä, ei se ole sen katselemisen arvoista.

Kipu

En tiedä, miksi tykkään rangaista itseäni. Jotenkin vain rakastan sitä tunnetta, kun saan itselleni helvetin pahan olon. Jotenkin minusta tuntuu, että ansaitsen sen kaiken. Esimerkiksi olen alkanut pitämään siitä nälän tunteesta, jota tämä dieetti aiheuttaa. Vaikka haluan fitnessvartalon enkä sitä anorektikon vartaloa, niin silti rakastan nälän tunnetta. Onneksi tämä dieetti menee koko ajan alaspäin, joten pääsen koko ajan syvemmälle ja syvemmälle rankaisemaan itseäni.

Nykyisin joka treenissä minua alkaa pyörryttää jossain vaiheessa, ainakin tiukoissa treeneissä, joita on noin 6/7. Esimerkiksi eilisessä jalkatreenissä jouduin treenin jälkeen makaamaan salin lattialla, sillä oloni oli niin heikko. Käteni tärisivät, verenmaku tunkeutui suuhuni, silmät sumenivat..Muut salilla olijat katsoivat minua ja lattialla yskimistäni pelokkaasti. Joku mies oli lähellä tulla jo auttamaan, mutta sitten hän kääntyi pois päin ja tajusi, että en minä kuolemaa sentään tee.

Viime perjantaina kävin hyppytunnilla tekemässä puntin ja koulun jälkeen tekemässä aerobisen. Hyppytunnin jälkeen menin kouluun, vaikka lähes kaaduin kävellessäni. - En ehtinyt syömään lounasta, kun vasta koulun jälkeen. Kaverit katsoivat minua kauhistuen ja kysyivät, miksi näytän niin "ryytyneeltä". Myös opettajani kysyi luokkaan astuessani: "Kiera, are you okay?" Minusta oli jopa huvittavaa, miten kaikki olivat niin kauhistuneita nähdessäni minut niin heikkona. - Nykyisinhän minä olen joka treenin jälkeen siinä jamassa.

Kävin eilen (yllätys, yllätys) taas lääkärissä. Lääkärissä jouduin kertomaan tästä ravintojutusta ja treeneistäni. Minun olisi tehnyt mieli valehdella, mutten uskaltanut, sillä vanhempani olivat mukana. Lääkäri katsoi minua järkyttyen ja isääni myös. Isänihän on tässä minun ravintojutussa aivan samalla tavalla mukana, kun minä itse. Ainoa vaan, että isä ei tiedä, että vedän joka treenin siihen pisteeseen, että syke pomppii siellä 200 ja silmät sumenevat. Lääkäri sanoi, että tämä kalorimäärä (1800) ei riitä mihinkään tällä kulutuksella. Isäni mielestä se on höpöhöpöpuhetta, sitä paitsi jos haluaa laihtua, pitää kuluttaa enemmän kuin syö. No seuraavaksi lääkäri kysyi, miten pitkälle tämä dieetti kestää. Isäni vastasi, että jos minä siihen pystyn niin 1200 kaloriin asti. Lääkäri katsoi minua ja lähes alkoi itkeä, sillä teen elämästäni aivan helvettiä. Mutta eipä lääkäri oikein voinut muuta sanoa, kun määrätä minut kevään lopulla laajoihin verikokeisiin katsomaan, onko tämä dieetti aiheuttanut terveydelleni jotain.

Se minun piti vielä kertoa, että noin kuukauden minulla meni hieman paremmin. Olin iloisempi ja ajattelin, että tämä kaikki ollaan jo kohta saatu päätökseen. Nyt pikku hiljaa olen huomannut, että alan mennä taas sinne samaan paskaan alamäkeen, jonne olen ajautunut jo miljoona kertaa. En halua joutua sinne. En vain jaksa sitä. Taas.

It's my life

The history

Haluaisin vähän kirjoittaa teille mun historiasta. Siitä kaikesta, miksi musta on tullut tällainen. Tai itse asiassa siiitä kaikesta, josta ei ikinä olisi voinut arvata että musta tulee tällainen.

Eli siis olen perheeni vanhin lapsi. Minulla on kaksi pikkusiskoa. He ovat nyt 7- ja 8-vuotiaita. Olen siis ollut perheeni ainoa lapsi kahdeksan vuotta. Lisäksi äidilläni on uuden kumppaninsa kanssa 4-vuotias tyttö. En kuitenkaan pidä häntä oikeana siskonani, sillä näemme erittäin harvoin, enkä jostain syystä vain ikinä ole suostunut pitämään häntä siskonani. Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Sinä päivänä koko elämäni hajosi käsiin. Jouduin monta monta vuotta itse korjailemaan vanhempieni eron aiheuttamia ongelmia elämässäni. Kouluni meni hetken aikaa huonommin, en jaksanut tehdä mitään, vihasin kaikkia...Kaikki oli aivan sekaisin. Jouduin auttamaan ja lohduttamaan itkuista äitiä, jouduin sietämään vanhempieni uusia kumppaneita, jouduin hyväksymään äidin uuden lapsen ja sen, että en saanut huomiota enää lähes ollenkaan. Lisäksi jouduin olemaan tukena omille pikkusiskoilleni. Leikin heidän kanssaan ja olin heille oikeastaan se ainoa turva, johon he pystyivät oikeasti luottamaan. Kaikki muu muuttui niin totaallisesti.

Olen joutunut vaihtamaan elämäni aikana koulua useaan kertaan. Välillä isäni työn vuoksi, välillä sen vuoksi, että isän uusi vaimo ei vain halunnut enää asua siellä, missä minun kouluni ja koko elämäni oli. Kävin pari ensimmäistä vuotta kouluajastani Espoossa. Sen jälkeen muutimme Nastolaan. Nastolasta muutimme Lahteen. Lahdessa kävin yläasteeni loppuun. Sen jälkeen päätin, että en vain enää jaksa asua siellä. En kestänyt sitä, että olin luonut itselleni sellaisen roolin, että olen kympin oppilas ja etten tee koskaan virheitä. Olin kyllästynyt ihmisiin ja elämään Lahdessa. Siispä muutin lukion vuoksi Helsinkiin. Tällä hetkellä asun siis Helsingissä yksin. Myös yksin muuttaminen toi elämääni uusia erittäin suuria haasteita. - Suurempia kuin olisin koskaan osannut edes odottaa. Jokaisen loman jälkeen palaan kotiin itku kurkussa. Tuntuu niin yksinäiseltä. Ei ketään kelle kertoa päivästä, ei ketään kelle sanoa huomenta, ei ketään kuka tekisi ruokaa tai siivoaisi. Vain minä. Yksin ongelmieni kanssa.

Noiden elämäni suurimpien käännekohtien lisäksi on muitakin asioita, jotka ovat vaikuttaneet elämääni erittäin paljon. Äitini oli kolarissa noin 4 vuotta sitten. Ikinä ennen en ollut kokenut sitä tunnetta, kun oma vanhempi käy niin lähellä kuolemaa. Kukaan ei kertonut kuoleeko äiti vai ei. Kukaan ei lohduttanut. Kaikki vain itkivät ja olivat hiljaa. En halua kokea sitä enää koskaan. Lisäksi isäni masennus ja ongelmat ovat aiheuttaneet myös minun elämääni erittäin paljon vaikeuksia. Isäni sanoo joka kerta kännissä, kuinka en ymmärrä hänen ongelmiaan, kuinka hän haluaa kuolla ja kuinka se olisi minulle ihan oikein. Lisäksi oma mummoni on välillä puhunut itsemurhasta ja siitä, kuinka hän ei enää jaksa. Äidilläni menee taas erittäin heikosti nykyisen aviomiehensä kanssa. Minulle luonnolliseen tapaan haluan kuunnella äitiä niin paljon kuin mahdollista. Siispä olen jo usean vuoden ajan kuunnellut myös äitiä ja hänen parisuhdeongelmiaan.

Kaiken tämän lisäksi olen kokenut niin paljon paskaa vastakkaisen sukupuolen kohdalta, ettei sitä voi sanoilla edes kuvailla. Milloin minut on jätetty tekstiviestillä, milloin facebookissa, joskus minulle ei ole kerrottu ollenkaan, ettemme enää seurustele...On ollut vaikka millaisia ihmisiä. Minua on satutettu, petetty, haukuttu, hyväksikäytetty...En tiedä, miksi edelleen teen joka kerta samoja virheitä. Luotan ihmisiin sinisilmäisesti ja annan itsestäni enemmän kuin pitäisi. Kerron itsestäni, tunteistani ja elämästäni. Lopulta minua kuitenkin sattuu, ja minulle jää vain särkynyt ja todella pettynyt sydän. - Jälleen kerran. Lisäksi olen tutustunut miehiin, jotka ovat halunneet minulta vain seksiä. Siis voi jumalauta kuinka vihaan sellaisia ihmisiä. Kun olen ilmoittanut, etten ole sellainen nainen, minut on haukuttu pystyyn ja lähdetty ovet paukkuen menemään.

Elämäni aikana olen lisäksi sairastanut jos jonkinmoista sairautta. - Niin henkistä kuin fyysistäkin. Olen ollut aina perfektionisti, mutten ikinä näin paha. Olen käynyt terveydenhoitajalla ja psykologeilla ala-asteelta asti. Ikää tullessa lisää olen mennyt vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Nykyisin joudun käymään jo lääkäreillä, sillä mielenterveyteni horjuu välillä todella paljon. Nykyisin minulle ehdotetaan jopa lääkkeitä. Se kuulostaa niin pelottavalta. Vaikka äsken kertomani historia, voi kuulostaa siltä, että ei ole ihmekään, etten voi tällä hetkellä hyvin, tuo historiankuvaus vääristää elämäni. Minulla on kuitenkin aina ollut molemmat vanhemmat, ruokaa, vaatteita, rahaa ihan tarpeeksi, kavereita...Minulla on ollut lähtökohdat hyvään elämään. Jotain olen vain tehnyt todella todella väärin, sillä olen mennyt elämässäni aivan väärään suuntaan. Ikuiseen alamäkeen.

Loppu

En oikein tiiä miksi, mutta oon jotenkin ihan loppu. Toisaalta se voi johtua siitä, että oon nyt kipeä, ja yrittänyt siitä huolimatta lukea kokeisiin ja täyttää työhakemuksia. Toisaalta se voi johtua siitä, että tämä ruoka- ja treenijuttu vetää heikoksi. Toisaalta se voi johtua myös siitä, että musta on tullut vaan helvetin laiska, joka ei vaan yksinkertaisesti jaksa mitään. Oli syy sitten mikä tahansa, en hyväksy tätä tunnetta. En hyväksy sitä, etten jaksa tehdä mitään. En ole ikinä ennen kokenut tunnetta, etten vain jaksa tehdä mitään. Aina olen itseni pystynyt pakottamaan vaikka sitten itku kurkussa ja kyyneleet silmissä. Nyt kuitenkin minulla on joku, sillä en vain pysty pakottamaan itseäni. En sitten millään.

Olen tosiaan kipeä. Eilen aamulla jo tunsin, kuinka oloni oli erittäin huono. Silti pakotin itseni kouluun kahdeksaksi tunniksi istumaan särkylääkkeiden voimalla. Lisäksi pakotin itseni salille.Oli kyllä todella tyhmä veto. En saanut treenistä mitään irti, vaan enemmänkin sairastuin vain lisää. No tänään en sitten voinut mennä kouluun enkä salille. Lisäksi lipsuin aivan vähän ruokailuista. Nyt ahdistaa ihan helvetisti pelkkä ajatus tästä kaikesta. Lisäksi minulla olisi ollut tänään koko päivä aikaa lukea torstain kokeeseen. Loppupeleissä olen lukenut kemian kirjan noin 2 kertaa tänään, mutten silti osaa mitään. Olen erittäin pettynyt itseeni, sillä olisin ehtinyt lukea niin paljon enemmän. No, huomenna luen koko päivän, vaikka olo olisi miten paha tahansa. Lisäksi kun torstain koe on ohi laitan itseni salilla niin kovaan rääkkiin, että ihme jos sieltä selviää hengissä.

Välillä sitä miettii, miksei ikinä voi olla terve. Aina voin joko henkisesti tai fyysisesti tai molemmilla alueilla todella huonosti. Olen lähes aina kipeä, minua oksettaa, päätä särkee joka päivä, joudun usein verikokeisiin, minulla on todettu masennus, ahdistuneisuushäiriö, olen perfektionisti..Milloinkaan en voi sanoa sitä yhtä sanaa: terve. Millainen ihminen on edes terve? Minä en enää tiedä.

Koukussa

Laskin tänään minun lukioaikani kaikkien kurssien arvosanojen keskiarvon. Sain lukuaineiden keskiarvokseni 9,5. Kyllähän se tavallaan tuntuu melko hyvältä, että olen Suomen kovatasoisimmassa lukiossa aivan uskomattomien oppilaiden keskellä ja silti olen monta kertaa pystynyt voittamaan itseni ja saamaan niitä kymppejä. Lisäksi se tuntuu hyvältä, että olen saanut näinkin hyvin yhdistettyä urheilun ja koulun yhteen. Se on nimittäin välillä erittäin vaikeaa. Nytkin pääsin koulusta 11, minkä jälkeen menin heti tekemään aamupäivä punttitreenin. Illalla menen vielä tunniksi spinningiin aerobisen treenin vuoksi. Tässä välissä minun pitäisi nyt jaksaa lukea matematiikkaa, mutta olen hyvin väsynyt. Ei se ole ruusuilla tanssimista, kun joutuu tasapainotella näiden kahden erittäin tärkeän asian kanssa. 

Koska olen onnistunut pitämään arvosanani ja tasoni melko hyvänä vielä lukiossakin, en ole millään valmis luopumaan siitä. Olen ikään kuin jäänyt koukkuun niihin hyviin numeroihin. Kun nyt on saanut tuollaisen 9,5 keskiarvon, jo pelkkä 9 keskiarvo tuntuu minusta aivan mitättömältä. Ehkä olisi jollain tavalla ollut parempi, että numeroni olisivat laskeneet lukioon tullessani hieman enemmän, koska sitten ei olisi ollut näin suuria paineita. Toisaalta en tiedä, olisinko henkisesti kestänyt niitä seiskoja ja kaseja kokeista. 

Kaiken koulun lisäksi olen jäänyt aivan koukkuun urheiluun. Aina jos minulla on aikaa menen salille. Nyt olisi tarkoitus tehdä tuplatreenit ainakin tänään ja perjantaina. Tuplatreeneissä menen siis kaksi kertaa päivässä salille. Toisaalta muina päivinä olen yleensä sen tuplatreenien ajan putkeen salilla. Saatan ensin juosta vaikka 30 minuuttia, sitten treenata rinta/selkä treenin 45 min ja mennä vielä tunniksi spinningiin. Mielestäni se on aivan normaali treeni. Luulenpa vaan, että kun kalorimäärä alkaa pienentyä niin myös treeniajat pienentyvät. En nimittäin usko, että jaksan tehdä treenin jossa poltan 1200 kaloria, jos saan syödä vain 1300 kaloria. Saa nähdä, millainen tästä keväästä tulee. Ainakin se on varma, etten todellakaan anna numeroideni enkä fyysisten suoritusteni laskea. En ainakaan helpolla. Minut pitää lähes sitoa tuoliin, jos minun haluaa pysyvän paikoillaan, vaikka olisi aikaa mennä salille tai lukea kokeisiin. Ei, ei se taida olla kovin tervettä, mutta toisaalta, tämä on minun elämäni, ja elän tätä juuri sillä tavalla kuin itse haluan. 

Sekavat fiilikset

Nyt on taas kyllä todella sekavat fiilikset. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen saanut pudotettua jo lähemmäs 4 kg painoa sekä oppinut syömään ja treenaamaan entistä paremmin. Toisaalta minua pelottaa huominen. Huomenna minulla alkaa taas koulu ja joudun yhdistämään tämän erittäin kurinalaisen syömisen kymmeniin läksyihin ja koulutehtäviin sekä pitkiin päiviin. Minulta on tämän parin kuukauden aikana kysytty, että miten pystyn syömään näin kurinalaisesti. No, mielestäni tämä vaihe ei vielä edes tunnu niin pahalta, kun tiedän, että edessä tulee olemaan jotain paljon pahempaa. Lisäksi minua pelottaa miten jaksan taas koulun. Jotenkin henkinen hyvinvointini laskee hyvin nopeasti hyvin hyvin alas koulun ja arjen aina alkaessa. En jotenkin osaa nauttia elämän ja arjen pienistä iloista. Haluaisin aina vain lomailla ja olla sellaisessa maailmassa, jossa ei olisi kiirettä eikä stressiä. Tiedän, ettei se ole mahdollista. Yksi päivä jäin miettimään sitä, miten hyvin minulla oli asiat viime keväänä koulujen lähestyessä loppuaan. Minulla oli poikaystävä, olin lähdössä kaverini kanssa risteilylle, isäni kanssa etelään, koulua oli enää 2 viikkoa, ei ollut enää kokeita, oli lämmin...Kaikki oli hyvin. Silloin en vain osannut arvostaa niitä asioita todellakaan niin paljon kuin mitä olisi pitänyt.

Tälläkin hetkellä päässäni pyörii miljoonia ajatuksia samaan aikaan. Minun pitäisi lähteä salille. Nukuin viime yönä pari tuntia, joten en millään vain jaksaisi. Minun pitäisi katsoa hieman koulujuttuja, en vain jaksaisi millään. Minun pitäisi siivota. Minun pitäisi jotenkin koota ajatukseni, etten taas aamulla ensimmäisenä herättyäni ala itkeä. Niin on käynyt niin monta kertaa koulun alkaessa. En kestä sitä itkua, sillä siitä ei vain tule loppua. Toivon ja rukoilen niin paljon, että tämä arkeen palaaminen sujuisi edes jollain tasolla helpommin. Helppoa se ei ikinä tule olemaan, mutta edes vähän helpompaa kuin viimeksi, jooko?

Pitkästä aikaa

Anteeksi, kun en ole nyt hetkeen ehtinyt teille kirjoitella. Aloitin tuossa vähän aikaa sitten toisen blogin, joten senkin työstämiseen ja kirjoittamiseen on mennyt aikaa. Lisäksi treenaus ja tämä dieetti ovat vieneet melko paljon jaksamistani. Nyt ajattelin kuitenkin pitkästä aikaa kirjoittaa tännekin tämän hetken fiiliksiäni ja oloani.

Nyt en ole jotenkin ehtinyt edes ajatella, onko minulla hyvä vain huono olla. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta niin se vain on. Kaikki ajatukseni ovat oikeastaan kiinni siinä, monelta menen salille, mikä treeni tänään on, mitä syön tänään, onko minulla nälkä jne. En tiedä, toisaalta se on hyvä asia, etten "ehdi" niinkään masentua, mutta toisaalta minua pelottaa, että tämä kaikki peittää oikeat tunteeni piiloon ja jossain vaiheessa huomaan, että olen sekä jäänyt koukkuun tähänkin hommaan että peittänyt aiemmat ongelmani niin syvälle, ettei niitä taaskaan helposti löydetä. Välillä sitä tuntuu, että on oikea ongelmapesäke.

Vaikka kirjoitin tänne yhdessä vaiheessa siitä, kuinka aion mennä vetämään pään täyteen ja tehdä vaikka mitä, en onneksi mennyt. Ajattelin nyt (ainakin yrittää) pysyä viinasta erossa mahdollisimman kauan. Ensinnäkin sen takia, että se ei sovi tähän diettaamiseen ollenkaan. Toiseksi sen takia, että tiedän, millaista riskipeliä se on, kun minä lähden juomaan. Ei ole mitään järkeä hankkia itselleen kauheaa oloa tai pahimmassa tapauksessa teho-osastopaikkaa.

Hieman minua pelottaa, miten tulen kestämään pidemällä aikavälillä sekä koulupaineet että treenipaineet ja ruokapaineet. Toivon kuitenkin, että tämä kaikki kasvattaa minusta vain vahvemman ja vahvemman ja että lopulta kaiken tämän jälkeen voisin kerrankin olla tyytyväinen itseeni ja nähdä itseni voittajana. - Näiden kaikkien ongelmien, vaikeuksien ja töiden voittajana.

Sport, sport, sport

Nyt on ollut viikon treenejä putkeen. Tänään oli pakko pitää lepopäivä, koska muuten tuloksia ei näy, sillä lihakset eivät ikinä lepäisi. Kyllä tämä yksikin lepopäivä teki jo tiukkaa. Teki mieli päästä taas rääkkäämään itseään salille. Tuntea se polte jokaisessa lihaksessa ja katsoa sen sykemittarin nelinumeroisia lukuja, kuinka hyvältä se tuntuukaan. Kaikki vitutus, ahdistus, suru...kaikki unohtuu hetkessä. Ei ole mitään muuta kuin minä ja se tunne, kuinka vedän itseni aivan loppuun. Rakastan sitä tunnetta. Olen aina ollut hyvin kipuherkkä ja pelännyt kipua. Sen vuoksi en ole ikinä uskaltanut esimerkiksi viillellä, vaikka olisin halunnut. Salin tuottama kipu ja paha olo kuitenkin tuntuu mielestäni ihanalta. Se kun ei millään enää jaksaisi tuhannen kalorin polton jälkeen ja silti pakottaa itsensä jaksamaan. Sitä tunnetta ei voi kuvailla.

Nyt olen ollut dietiillä noin puolitoista kuukautta. Painoa on tämän matkan aikana pudonnut noin 1,5-2 kg. Tuntuu uskomattomalta, miten olen saanut pudotettua noinkin hyvin painoa syömällä paljon proteiinia ja välttämällä hiilareita. Lisäksi urheilumääräni ovat kyllä olleet melko kreisejä välillä pakko myöntää. Minusta vain tuntuu, että en jaksa olla kotona. Joo joo, voisin olla kavereiden kanssa tai tehdä jotain mistä nautin. Mutta minä nautin siitä fiiliksestä, jonka saan salilta. Ensin aamupäivällä 1,5 tunniksi treenaamaan jalat ja illalla tunniksi spinningiin. Kaloreita paloi taas sellainen 1200. Merkkailen päivittäin taulukkooni joka-aamuisen painoni, treeninin, kalorinkulutukseni jne. Kyllä siellä kehitystä näkyy. Kohti unelmavartaloa. Check.

En todellakaan ihaile mitään langanlaihaa anorektikon vartaloa. Minun tulevaisuudenhaaveenani on body fitness-kisat, kunhan joskus sinne asti pääsen. Siispä unelmavartaloni on erittäin lihaksikas ja kovan työn takana oleva vartalo. Sellainen jota ei pelkällä syömättömyydellä ja juoksemisella saa. Se vaatii niin paljon uhrautumista ja niitä kyyneleitä myös. Täytyy myöntää, että onhan se rankkaa joka päivä viedä kouluun omat ruoat, nukkua nälässä, syödä välipalaksi niitä proteinipatukoita, jotka aiheuttavat jo lähes oksennusrekation...mutta tämä on minun valintani ja tätä haluan kuitenkin loppupeleissä tehdä. Minun itseni kontrolloiminen, niin koulussa, treeneissä kuin syömisessäkin on minulle erittäin tärkeää. Ilman sitä minä en olisi minä.

Kohta on käytävä nukkumaan, ennen kuin nälkä taas yllättää. Ensin vielä kuitenkin huomiset eväät valmiiksi ja aamulla minua odottaa taas kaurapuuro raejuustolla taikka sitten ihana maustamaton, rasvaton rahkani..namiii.

Kokeiden palautus

Okeii eli tänään oli kokeiden palautus. Sain tänää seitsemästä kokeesta viisi takas. Loput saan vasta hiihtoloman jälkeen. Mutta siis sain viidestä kokeesta niin neljästä 10 ja yhdestä 9,5. Ihan tyytyväinen oon, enkä oo stressanu näköjää turhaan!

No pain, no gain

Anteeksi äiti ja isä

Koeviikko. En voi edes kuvailla sitä helvettiä. Särkylääkkeitä menee joka päivä noin kolme kappaletta. Kyyneliä valuu silmistä joka tunti. Joka päivä kokeisiin luetaan se 10–12 h. En todellakaan tunne itseäni kohtaan armoa. Sattuuko sinua? No hyvä. Ei tuloksia kuulukaan saada helpolla. Nyt olen alkanut huomata, kuinka sairasta tämä on. Tämä kaikki ei ole enää ainoastaan henkinen taistelu henkistä pahoinvointia vastaan. Tämä on nyt myös fyysinen taistelu fyysistä pahoinvointia vastaan. Olen nyt joka päivä kokeisiin lukiessani saanut useita ahdistuskohtauksia. Silloin kaikki sumenee. Ensin syke alkaa nousta. Pian sen jälkeen huomaa, kuinka kädet alkaa täristä ja menee aivan paniikkiin. Kyyneleet alkavat valua silmistä ja alat huutaa. Välillä olet vain aivan hiljaa, koska et pysty itkemään. Lopuksi sinua alkaa vielä oksettaa. Minulla on tällä viikolla käynyt monta kertaa erittäin lähellä, etten olen työntänyt sormia kurkkuun ja oksentanut. Olen onneksi pystynyt välttämään sen. Minua vain pelottaa, mitä minulle on käymässä, kun kehonikin voi jo näin huonosti. Minua huimaa nykyään jatkuvasti oksettamisesta puhumattakaan. Koko ajan on erittäin heikko olo, eikä oloa todellakaan helpota ikuiset itsesyytökset ja itsensä pakottaminen lukemaan kymmenen tunnin jälkeen sekä pelko siitä, ettei osaa mitään. Muutaman kerran, kun en omasta mielestäni ole osannut ”mitään”, minulla on käynyt mielessä myös tarttua veitseen. Välillä tekisi niin paljon mieli iskeä veitsi vatsaan tai vaikka jalkaan ja huutaa itselleen: ”No osaatko nyt ne matematiikan kaavat?!” En ole onneksi uskaltanut tehdä sitä…vielä…

Jokainen kerta, kun kuulen ambulanssin äänen, haluaisin itse olla se, ketä he hakevat. Tiedän, että se kuulostaa kauhealta. Jotenkin toivoisin vain poispääsyä tästä kaikesta. Haluaisin, että minut ja minun pahaoloni huomattaisiin ja voitaisiin poistaa. Ai niin, se on jo huomattu, eikä sitä saa pois. Ainoa mahdollisuus siis on se, että minä vain nukahdan. Tänään äitini sanoi minulle: "Joka päivä odotan ja pelkään vain sitä puhelua, että olet oikeasti juossut sen junan tai auton alle. Se sattuu niin paljon. Antaisin kaikkeni, että sinä tyttökulta olisit vain onnellinen." Minä tiedän, että kaikki toivoisivat minun olevan onnellinen. Minäkin toivoisin, että voisin sanoa olevani onnellinen. Tuntuu vain, että sisälläni oleva toinen tyttö on ottanut minusta vallan. Jokainen päivä käyn taistelua sitä vastaan, että elän täällä. Jokaisesta päivästä selviäminen on minulle jo suuri saavutus. Tuntuu pahalta nähdä, että olen aiheuttanut läheisilleni niin pahan olon minun takiani. Toisaalta olisi ehkä jopa parempi, etteivät he tietäisi tästä kaikesta. Olisi parempi, että heidän ei tarvitsisi nähdä minun kuihtumistani pikku hiljaa loppuun. Jokainen päivä osa siitä oikeasta minusta katoaa pois. Tuntuu, että elämäni vain kuihtuu pois ja samalla myös minä kuihdun pois.  En halua, että läheisini joutuvat pikku hiljaa hyvästelemään minut askel askeleelta. Se tuntuu niin pahalta. Kaverit yrittävät kertoa, kuinka tärkeä heille olen. Pikkusiskot soittelevat minulle. Äiti ja isä tekevät kaikkensa, että pysyisin täällä. Mutta entä jos olen vain niin väsynyt? Mitä minun pitäisi tehdä? 

(kuvat:www.weheartit.com)

Enkeli

Joka päivä yritän unohtaa. Joka päivä yritän unohtaa sisälläni elävän hirviön ja sen tuskan, jota se hirviö aiheuttaa. Joka päivä yritän peittää itkuni, ahdistukseni, pelkoni, haavani...yritän peittää kaiken. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan. Olen kohta vuoden kirjoittanut tätä blogia. Vanhimpia tekstejä lukiessani huomaan, kuinka paljon "terveempi" silloin olin. Vaikka minulla oli silloin jo paha olla, en kuitenkaan ikinä ollut näin pahassa jamassa. Mitä tästä voisi päätellä..Olen vuoden aikana saanut apua enemmän kuin olisin edes ansainnut. Minua on kuunneltu, tuettu, autettu...ja minä surkimus olen vain mennyt huonompaan suuntaan. Olen yrittänyt ottaa kaikki hoidot tosissani. Olen yrittänyt välttää alkoholia, koska se ei vain minulle sovi. Olen yrittänyt käydä niissä kaikissa miljoonissa tapaamisissa, joissa minua on yritetty auttaa. Olen yrittänyt kuunnella vanhempieni neuvoja ja kertoa heille miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen yrittänyt niin paljon. Ja valitettavasti..enempään en vain pysty.

Joka ilta nukahdan itkuuni. En kestä olla ajatuksieni kanssa. Itken ja itken, kunnes nukahdan. Aamulla herään   ja alan itkeä. En haluaisi nousta. En haluaisi mennä kouluun. Tuntuu niin pahalta olla siellä, kun koko ajan joutuu pelkäämään sitä, milloin tekee jonkun virheen tai epäonnistuu. Tuntuu pahalta myös koko ajan esittää, että kaikki on hyvin. Ei voi näyttää ollenkaan, miltä tuntuu. Koulun jälkeen itkettää taas. En jaksaisi edes hengittää ja silti pitäisi mennä salille pariksi tunniksi ja tehdä läksyt. Ei kun erilaisia särkylääkkeitä naamaan ja menoksi. Päätä särkee ja oksettaa, mutten jää kotiin. En kestä olla siellä neljän seinän sisällä. En oikeastaan tiedä, miksi edes otan niitä särkylääkkeitä enää..eivät ne enää auta mitään, kun syön niitä joka päivä useita kappaleita. Salitreenin jälkeen oksettaa vielä enemmän, mutta se tuntuu hyvältä. Minä olen ansainnut ne rääkit. Sitten kotiin syömään ravinto-ohjelman mukaisia ruokia, joiden kalorimäärää iskä tiukentaa kohta entisestään. Eihän minun surkimuksen paino ole pudonnut haluttuun tahtiin...Ruoan jälkeen ne kaikki tuskaiset läksyt. En osaa, en osaa, en osaa..Alan itkeä. Kello on jo kaksitoista. Ai niin..unilääkkeet..muuten nukkumisesta saa vain haaveilla.  Itken ja itken sängyssä ja mietin seuraavaa päivää. Sitä kuinka väsynyt olen kaikkeen. Sitä kuinka surkea olen valittaessani koko ajan näitä ongelmia. En haluaisi itkeä ja surkutella, vaan haluaisin auttaa oikeasti hädässä olevia. Minun mieleni ei vain anna minun levätä. Se itkettää ja kiduttaa minua koko ajan. Nukahdan kahden aikaan. Minulla on viisi tuntia aikaa nukkua..ennen seuraavaa päivää..ei taas...

En voi sille mitään. Joka päivä mietin, kuinka ihanaa olisi vain nukkua. Nukkuisin vain koko ajan. Olisin kaunis ja kaikkien rakastama unelmatyttö. Olisin valkoisessa mekossani ja näkisin kaunista unta. Ihmiset muistelisivat minua hyvällä. He eivät itkisi, vaan muistelisivat kuinka ihana ja rakas tyttö heille olin. He silittäisivät minun hiuksiani ja katsoisivat minun enkelimäisiä kasvojani. He tietäisivät, että minulla olisi paljon paljon parempi olla. He eivät vihaisi minua, vaan rakastaisivat minua. Sitä minä toivoisin.

En enää itkisi. En enää haluaisi olla täydellinen. En enää aiheuttaisi tuskaa itselleni enkä muille. Enkeli.Kaunis kaunis enkeli.

One week.

kuvat: (www.weheartit.com)

Tukehtuminen

Koko ajan täytyy tehdä jotain, muuten alkaa ahdistaa. Jos olen hetkenkin paikallani, ahdistun. Alan täristä ja meinaan oksentaa, jokainen hetki on taistelua. Jos pääsen aikaisin koulusta, eikä minulla ole kouluhommia, menen kaksi kertaa salille. Minun on pakko tehdä jotain. En voi olla paikallani. Koeviikolla yksikin lepohetki saa minu hulluksi. Koko ajan on luetteva aivan koko ajan. Yksikin hetki ilman tekemistä tuntuu tukehtumiselta. Meinaan tukehtua siihen oloon, joka sisälläni vallitsee. Minun täytyy pitää se aisoissa. Ainoa keino siihen on tehdä koko ajan jotain. Koko ajan.

Vihaan nukkumista. Silloin nään unia. Painajaisia.Ne tekevät minusta niin heikon. Nukkuessani en myöskään tee mitään. Se on kamalaa. Silloin yritän ajatella jotain koulujuttuja, että käyttäisin senkin ajan hyödyksi. Muuten alkaa ahdistaa. Nukahtaminen on kamalaa. Silloin se tapahtuu. Tukehtuminen. Tukehtuminen. Tukehtuminen. Tukehdun omiin ajatuksiini ja tekemättömyyteeni. Tärisen, huudan, mutta kukaan ei kuule. Lopulta hiljenen. Kyynel valuu silmästäni, mutta olen hiljaa. Silloin se tapahtuu.

Vain numero ? Vain suoritus? Vai kenties koko elämä?

Olen saanut elämäni aikana muutaman 8 arvosanan ja yhden 7,5. Kaikki muut numeroni ovat olleet oikeastaan 9,5 ja 10. Muutamia ysejäkin joskus on tullut. Nuo 10 ja 9,5 unohtuvat mielestäni lähes yhtä nopeasti kuin ne sinne ilmestyvätkin. Tuo yksi 7,5 ja muutama 8 ovat kuitenkin jääneet kummittelemaan mieleeni. En saa niitä sieltä pois. Aivan kuin pelkäisin niitä. Pelkään sitä, kuinka ne kuvastavat minun olevan epäonnistunut ihmisenä. Niiden saaminen pelottaa minua kuitenkin kaikista eniten. Se tilanne, kun näät kokeessa 8 etkä 10...se vetää maton niin pahasti jalkojen alta.

Muistan nuo muutamat kerrat. Sain lukion toisella koeviikolla maantiedon 12 pisteen kokeesta muistaakseni 10,5 pistettä. Numerokseni sain 8. Vaikka tiesin, etten tee maantiedolla elämässäni mitään, eikä minua kiinnostanut koko aine, itkin monta monta päivää. Kokeen saadessani käteni tärisivät ja teki mieli repiä paperi siihen paikkaan. En voinut kokeen saamiseni jälkeen kertoa pariin viikkoon arvosanaani edes äidilleni. Suljin sen surkean numeron kokonaan mielestäni. Piilotin kokeen, ettei minun vain tarvitsisi nähdä sitä. Aina kun muistin numeron 8, aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla loppua. Aina kuulin päässäni ne sanat: "Mieti 8, kuinka surkea olet! 8 on paljon huonompi kuin 10. Mikset lukenut enempää? Mikset osannut paremmin? Ensi kerralla sinun täytyy onnistua. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta.

Entäs tuo 7,5. No sen sain kerran eräästä englannin aineesta. Se ei vaikuttanut millään tavalla arvosanaan. Jokin minulla vain naksahti. Heti paperin saatuani juoksin luokasta pois. Menin vessaan ja romahdin lattialle. Tärisin ja itkin ainakin 10 minuuttia putkeen. En voinut edes katsoa itseäni, koska olin niin pettynyt itseeni. Halusin lyödä itseäni siitä, miten surkean arvosanan sain. Minua oksetti ja tärisytti, mutta yritin pysyä kasassa mennessäni luokkaan. Sen tunnin jälkeen meinasin lähteä kotiin, koska en kestänyt olla koulussa. Ajattelin vain, kuinka paljon sain vain surkeita numeroita aikaan. Omatuntoni kuitenkin pakotti minut olemaan koulussa loppupäivän. Niinpä yritin peittää sen kaiken pahan olon ja erittäin suuren pettymyksen ja olla normaali. Kun minulta kysyttiin: "Mikä sinulla on?" Sanoin kylmänviileästi: "Ei mikään. Mitä muuten teette viikonloppuna?" En voinut kertoa olostani, koska kukaan ei olisi ymmärtänyt. Kukaan ei olisi ymmärtänyt, miksi romahdan 8 tai 7,5, joka ei edes vaikuta arvosanaan.

En ymmärrä, miksi nuo numerot ovat minulle niin tärkeitä. Kai minä halutan todistaa niillä jotain. Ehkä itselleni, ehkä muille. Totuus on, että nuo numerot ovat alkaneet hallita koko elämääni. Ne ovat pohja kaikelle muulle pahalle ololleni ja täydellisyydentavoittelulleni. Olisi ihanaa, jos voisin tehdä virheitä, ilman, että minun tarvitsisi pelätä sitä. Mutta valitettavasti yksikin virhe voi saada minut aivan sekaisin. Niinpä minun on vältettävä kaikkia virheitä ja pyrittävä olemaan se ihana, upea ja mahtava: täydellinen.

Come on girl!

Kyllähän tää dieetti vetää aika heikoksi. Nyt on kohta viikko sinnitelty tässä dieetissä, enää koko kevät edessä. Isäni teki minulle vähähiilihydraattisen ravinto-ohjelman, jossa syödään paljon proteiinia ja vähän hiilareita. Vaikka saan syödä melko paljon, dieetti vetää silti heikoksi, koska urheilen erittäin paljon. Olen koko ajan miinuskaloreilla, enkä ole tottunut siihen. Mutta kun kohta ensimmäiset tulokset alkavat näkyä, minä olen ylpeä itsestäni.

Isäni sanoi, että hieman myöhemmin ehkä noin kuukauden päästä, dieettiäni kiristetään entisestään. Silloin kuulemma ollaan jo selvästi miinuskaloreilla. Minun tuskin tarvitsee selittää, miksi oloni on välillä niin heikko. Treenit, jossa kuluu lähes 900 kcal ja mitä saan kotona syödä? - Rasvatonta, maustamatonta rahkaa, johon laitan ananasta. Tai sitten syön 2 kananmunaa ja porkkanoita. Tietenkin tässä vaiheessa saan syödä lähes sen verran, kuin mitä tarvitsen, mutta pelkään vaan myöhempää kevättä. Mutta haluan siihen hyvään kuntoon niin paljon, että olen valmis tekemään, mitä vain sen eteen. Mitä vain.

Ajatuksia

Olen niin surkea kaikessa mihin ryhdyn. Vittu, minun kaltaiseni nuoren pitäisi kuolla. Minussa ei ole mitään hyvää. Keskiarvoni laski heti kun menin lukioon. Lukiossa on niin paljon minua parempia oppilaita. Olen muuttunut laiskaksi, miksen jaksa enää tehdä läksyjä niin paljon kuin ennen? Joo joo, minulla on paha olla. Ei se ole syy! Minun pitäisi jaksaa! Tajuatteko? Jaksaa! Mihin minun vartaloni on menossa…en todellakaan tiedä. Minun pitäisi olla yhtä hyvässä kunnossa kuin ne salin naiset. Minun pitäisi olla haluttava, miehien pitäisi tykätä vartalostani. Kaikkien pitäisi katsoa, että olenpas minä hyvännäköinen. Minulla pitäisi olla litteä vatsa. Minulla pitäisi olla upea ja treenattu kroppa. Ja arvatkaa mitä yksi päivä tein?! Söin karkkia. Ei ei ei… Minun piti aloittaa dieetti heti joulun jälkeen. Syödä sitä paskanmakuista rahkaa ja salaattia. Jättää karkit mahdollisimman vähälle. Saada upea bikinivartalo. Miksi epäonnistun kaikessa? No entäs poikasuhteet…Voi kuinka surkea olen niissäkin. Ensin minuun ihastutaan tai ehkä vain kiinnostutaan, sitten teen jonkun virheen ja minusta ei enää tykätä. Aina minut jätetään, vaikka teen kaikkeni ollakseni ihana ja rakastettava. Käyn salilla ja treenaan verenmaku suussa ulkonäön takia, opiskelen kuin hullu ollakseni fiksu, olen ystävällinen kaikille ollakseni unelmatyttö kaikin tavoin. Siitä huolimatta kukaan poika ei halua minua. Kaikki muut seurustelevat, mutta minua ei haluta. Ja se koskee. Entäs sitten kaverit? No, ennen osasin pitää suuni kiinni ja myötäillä kaikkia. Olin kiltti kaikille ja hyväksyin kaiken mitä minulle tehtiin. Nyt olen surkea kaverikin. Joskus minulla palaa vain hermot ja sanon sen suoraan. Silloin minulle huudetaan, kuinka olen muuttunut. Minulle sanotaan, etten ole enää se kiltti kira, joka osasi ottaa kaikki huomioon. En olekaan. Olen nykyisin aivan paska. Huomaatteko nyt kuinka surkea ihminen olen? Olen pilannut elämässäni kaiken, mitä vain voi tuhota. Ai niin vielä on perhe…No perheelleni olen vain taakka. Isäni on masentunut minun ongelmieni takia. Äidilläni on rahaongelmia minun asuntoni takia. Siskoni kärsivät koulustressistä jo ala-asteella, koska heillä on tällainen hullu sisko. Olen saanut vain pahaa aikaa. Ja paskinta tässä on se, etten osaa enää tehdä mitään muuta kuin todeta, että kaikki olisi helpompaa ilman minua. Kaikki. 

Pääni sisällä on toinen ihminen. Niin ilkeä ja paha ihminen. Se nauttii minun haukkumisestani, höykyttämisestäni, kiusaamisestani, kiduttamisestani… Jos teen yhdenkin virheen, saan kuulla siitä niin paljon. 9,5 ei riitä, täytyy saada 10. Spinning ei riitä, täytyy mennä salille. Kokeisiin luku ei riitä, täytyy lukea 20 h. En ole kaunis, täytyisi olla, mutten ole. Pitäisi olla poikaystävä, mutta ai niin, olen niin hullu ja kaikin puolin ällöttävä, ettei minulla sitäkään ole. Kuulen haukkumistani päivästä, viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Jossain vaiheessa sitä vain sekoaa. Ei tiedä enää, mitä pitäisi ja mitä ei pitäisi kuunnella. Sekoaa aivan täysin siitä, mitkä väitteet ovat oikeita ja mitkä eivät. Lopulta alkaa ottaa kaikki väitteet totena. En vain jaksa enää haukkua itseäni. En vain jaksa enää kuunnella päivästä toiseen, kuinka surkea olen. Ja ei kun siihen ei vain vaikuta teidän kenenkään mielipiteet. Vaikka kehuisitte minut maasta taivaisiin, olio sisälläni ei lopeta. Uskon, että se lopettaa vasta, kun olen kuollut. 

Nyt ei hyvin mene

Paha olla. Siitä tämä kaikki sai alkunsa. En osaa kuvailla tätä minun tilannetta. Tuntuu siltä kuin elämä tuhoutuisi pala palalta. Tuntuu aivan siltä kuin pikku hiljaa elämäni vain katoaisi pois ja samalla myös minä kuihdun pois. Miksi minulla on näin paha olla? Miksi itken joka päivä useita kertoja? Miksi minusta on tullut henkisesti näin sairas?

Olen suunnitellut sitä. Tai en tiedä onko suunnitteleminen oikea sana. Sanotaan näin, että olen miettinyt sitä paljon. Miten se tapahtuisi. Hankkisin viinapullon ja lisäksi todennäköisesti jotain muuta juomista siltä varalta, että kaverini ottaisivat jossain vaiheessa viinapulloni suojellakseen minua. Joisin niin paljon ja niin nopeasti kuin pystyisin. Aina horjahtaessani kaatuisin tahalleni niin pahasti, että se sattuisi. Putoaisin portaista. Löisin pääni pahasti. Joisin vain lisää. Olisin todennäköisesti jo erittäin humalassa. Muut huolestuisivat. Esittäisin kaiken olevan hyvin ja istuisin sohvalle. Kun kukaan ei huomaisi, lähtisin ulos. Katsoisin lähimmän autotien. Toisaalta jos ulkona olisi kylmä, voisin myös kaatua maahan ja sammua ja jäätyä. Jos menisin autotielle, kävelisin kylmänrauhallisesti auton alle ja se tuntuisi niin hyvältä. Kaverini juoksisivat liian myöhään paikalle. He näkisivät minun makaavan maassa. He alkaisivat itkeä ja soittaisivat ambulanssin. Tuntuisi niin hyvältä, että kerrankin he oikeasti tajuaisivat, miltä minusta tuntuu. Tuntuisi hyvältä, kun iskä ja äiti kuulisivat tapahtuneesta. He tajuaisivat, että minulla oli oikeasti paha olla. Mutta en halua aiheuttaa läheisilleni pahaa oloa yhtään enempää, olen tehnyt sitä jo liikaa. Asia nyt on vain niin, että on mielestäni pitää minua täällä maailmassa, koska minulla on niin paha olo. Yritän ja yritän ja yritän jaksaa, mutta alan olla väsynyt odottamaan sitä tyhmää ”parempaa huomista”. Olen odottanut sitä jo niin kauan. Auttaisipa joku nyt…

Viekää minut pois...

Pliis..en halua kuulla nyt mitään valituksia siitä, kuinka kierin itsesäälissä tai kuinka olen surkea ihminen, enkä mieti oikeita ongelmia, vaan olen itsekäs ihminen joka valittaa pikkuasioita. Tällä hetkellä kiitos älkää kukaan kirjoittako sitä tuohon kommenttiboksiin..Jos olette sitä mieltä olkaa vain, mutta älkää kiitos nyt sanoko sitä minulle..Tarpeeksi paha olla muutenkin..kiitos.

Koko viikko loman jälkeen on ollut kuin rämpimistä suossa, jossa ei näy loppua. Samalla tuntuu, että vajoaa vain syvemmälle ja syvemmälle mutaan niin, ettei kohta saa enää henkeä. Maanantaina se kaikki alkoi. Aamulla sängystä noustessa itketti. "Ei taas se alkaa. En pysty. En jaksa. En halua." Pakko sinne oli mennä. Niin väsynyt ja surullinen. Kyyneleet valuivat ennen koulua ja koulun jälkeen. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Perjantai. Jokainen päivä samanlainen. Tuntuu kuin kyyneleet polttelisivat silmiä. Et haluaisi enää itkeä, mutta et voi tehdä muutakaan. Kaveri pyytää kahville. Minä vastaan: "Ei tänään." Kaveri pyytää elokuviin. Minä vastaan: "Ei tänään." Kaveri tulee juttelemaan facebookissa. Minä ajattelen: "En jaksa vastata tänään. Lähden pois keskustelusta." Koko ajan samat ajatukset. Älkää puhuko minulle. Tai puhukaa, tai älkää..tai en tiedä enää mitä haluan. Niin paha olla sanotte tai teette mitä tahansa. Haluan vain jonnekin, missä saisin nauraa oikeasti, jossa minun ei tarvitsisi esittää. Jossa minusta pidettäisiin oikeasti. Jossa ei olisi ongelmia. Eikä itkua ja surua..

Päätin sen jo maanantaina. Ostan viikonlopuksi viinaa. Ostan sitä niin helvetisti, että en tajua mistään mitään viikonloppuna. Voi kunpa jäisin auton alle. Voi kunpa tekisin jotain tyhmää. Voi kunpa minua sattuisi. Saatana mikä pelkuri olen, kun en uskalla tehdä sitä nyt. Miksen uskalla? Saatanan pelkuri..Koko ajan mietin ja mietin ja mietin ja ei tekoja..ryhdistäydy tyttö! Mutta siis viinaa viinaa viinaa..Nyt on viinapullo ja oi että kuinka sitä pääsee juomaan! Kaikki tuska ja paha olo katoaa hetkessä. En muista mitään. En tajua mitään. En ymmärrä mitään. Kuka minä olen? Miksi minulla on paha olo? Mitä minulle tapahtuu? Mitään en tajua. Ahh!

Haluan vain pois. En uskalla tehdä mitään, mutta sen tiedän, että haluan pois. Tapahtuisipa se nopeasti. Veisipä joku minut paikkaan, jossa ei enää sattuisi. Rakastaisipa joku minua epätäydellisenä. Rakastaisinpa itse itseäni epätäydellisenä. Tuntisinpa iloa. Tuntisinpa hyvää oloa ilman viinaa. Haluan sinne paikkaan. Tuonne, missä on tuollaista. Haluan unohtaa tämän maailman. Viekää minut sinne...viekää...

Isä, miksi?

Me kaikki tiedämme, kuinka pahalta tuntuu katsoa, kun oma läheinen kärsii. Vielä pahemmalta tuntuu katsoa hänen kärsimistään, jos ei voi mitenkään auttaa. Ei tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä, koska ei halua ainakaan pahentaa läheisensä oloa entisestään.

Minulla on tuollainen tilanne. Isäni voi erittäin huonosti. Hän on hyvin masentunut ja kyllästynyt elämään. Hän muistuttaa minuakin joka päivä siitä, kuinka hänen elämässään ei ole mitään elettävää ja kuinka hän on väsynyt kaikkeen. Minun on lapsena hyvin vaikea sanoa tai tehdä mitään. Yritän vain kuunnella häntä parhaani mukaan ja kunnioittaa häntä ja hänen mielipiteitään. Välillä on kuitenkin hyvin vaikea kuunnella isää ja hänen juttujaan. Nykyisin hän juo joka ilta, koska hän haluaa edes hieman rentoutua. Lisäksi hän treenaa joka päivä noin kaksi kertaa, minkä vuoksi hänellä on kamalia kipuja esimerkiksi oikean käden olkapäässä. Hän juo myös sen vuoksi, ettei hänen tarvitsisi syödä kolmiokipulääkkeitä, jotka tekevät hänestä aivan hullun. En tiedä, kuinka hän on mennyt tuohon kuntoon. Hän on aivan iloton koko ajan ja huutaa aivan pikkuasioista. Lisäksi hän katselee iltaisin pikkusiskojeni käytyä nukkumaan surullisia musiikkivideoita netistä samalla kuin juo. Sitten hän ihailee kuolleita muusikoita, varsinkin heitä, jotka ovat kuolleet alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen. Jopa jouluaattona hän sanoin minulle: "Ajattele, että tuo tyyppi kuoli alkoholiin ja lääkkeisiin, ajattele kuinka lähellä minäkin olen käynyt kuolemaa. " Hän jollain tavalla ihailee kuolemaa ja kuolleita ihmisiä. 

Tuntuu erittäin pahalle, kun oma isä sanoo sinulle vihaisena, kuinka hänen kaikki ongelmansa johtuvat sinusta. Eräs päivä iskä huusi minulle, kuinka minä olen aiheuttanut hänen pahan olonsa ja kaiken. Hän sanoi, että en ymmärrä häntä yhtään ja kuinka kiittämätön ja surkea lapsi olen. Sen jälkeen hän tokaisi, että minulle olisi aivan oikein, että hän kuolisi. Hän sanoi, että minulle olisi oikein kärsiä ja kestää sitä pahaa oloa, jota hänen lähtemisensä minulle aiheuttaisi. Silloin mielessäni pyöri vain yksi kysymys: "Isä, miksi?"

Yritän.

Välillä sitä tarvitsee jonkun ihmisen herättämään itsensä tähän todellisuuteen. Välillä sitä tarvitsee jonkun, joka kertoo sinulle totuuden, koska et halua tai pysty itse siihen uskomaan. Välillä taas sitä tarvitsee jonkun kertomaan, että sinulla ei ole kaikki asiat niin kuin luulet, niin hyvin tai niin huonosti kuin luulet. Minä tiedän, kuten varmasti te kaikki muutkin, jotka tätä luette, ettei minulla ole kaikki aivan hyvin. Ei kenelläkään maailman ihmisellä voi olla kaikki aivan hyvin. Sehän on mahdottomuus. Välillä on todella vaikeaa ja paha olla, mutta sitten kun vaikeuksiaan kohtaa ja voittaa, tuntuu kuin kaikki ne vaikeudet vain kasvattaisivat ja vahvistaisivat sinua ihmisenä. Minäkin uskon siihen kaikkeen myös vaikeina hetkinä. Uskon, että jos en olisi kohdannut näin paljon vaikeuksia, en olisi näin vahva kestämään koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta silti välillä meinaa iskeä epätoivo ja tunne, mitä jos huomenna ei olekaan kirkkaampaa ja parempaa elämää? Mitä jos huomenna kaikki on huonommin? Tiedän tiedän, niinhän ei saisi ikinä ajatella, vaan pitäisi uskoa "parempaan huomiseen", mutta onko se totuus? Vai onko se vain se mitä haluamme uskoa? Että huomenna kaikki on paremmin, koska tänään kaikki on päin persettä? Mistä tiedämme, ettei huomenna kaikki lyö turpiin vielä enemmän? - Emme mistään.

Kyllä, minulla on nyt mennyt välillä paljon paremmin. Olen löytänyt elämääni uusia ihmisiä, jotka ovat tehneet elämästäni elämisen arvoista. Olen nauranut. Olen nauttinut joistain päivistä edes hetken. Minä olen kirjoittanut myös toista blogia tässä samalla, jossa kerron rakkaudesta sen iloista ja suruista. Vaikka minulla on mennyt välillä myös paremmin, se ei tarkoita, että kaikki olisi nyt hyvin. Kaikki me tiedämme, ettei haava parane hetkessä, vaan se vie aikaa. Sama pätee minun tilanteessani ja varmasti monen muunkin tilanteessa. Joutuu odottamaan jopa vuosia, että kaikki se, mitä on joutunut kokemaan korjaantuu ja pystyy nauttimaan taas täysin siemauksin elämästään. Pitää malttaa odottaa ja kestää kaikki takapakit, joita omassa jaksamisessa joutuu kohtaamaan. Ja pitää myös antaa ihmisten auttaa, vaikka se olisi vaikeaa. Minä tiedän, etten itse voi tehdä kaikkea. Vaikka loppupeleissä se olen minä, joka päättää omasta elämästään, en pysty tähän tällä hetkellä yksin. Tarvitsen ihmisiä ja tukea, ja olen myös valmis antamaan sitä niille, jotka sitä tarvitsevat. Kenenkään ei kuulu jäädä yksin. Ei kenenkään.

Tulin tänään kotiin kahden viikon perheen luona olon jälkeen. Tiesin jo eilen, että tämä ilta tulee olemaan täynnä kyyneliä. Mikä minua kotona odotti? Tyhjä jääkaappi, kasa koulukirjoja muistuttamassa minua siitä, kuinka vain olin laiskotellut koko loman, yksinäinen hiljainen asunto...eikä yhtään rakasta ihmistä. Väkisinkin siinä alkaa silmät kostumaan. Lisäksi minua odotti kirje. Kirje oli minun lääkäriltäni, jossa hän kirjoitti lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle sekä kuvaili minua ja minun ongelmani. Vasta silloin tajusin, että asiat ovat ehkä vielä huonommin kuin olen edes osannut ajatella. Diagnoosissani luki: Keskivaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi paperissa kuvailtiin minun alkoholikokemuksiani, jotka ovat olleet todellisia ylilyöntejä ja vähällä tappaa minut. Tajusin, että jos jatkan tätä samaa kaavaa enkä anna kenenkään auttaa minua, vaan kierin vain itsesäälissä, mikään ei tule muuttumaan. Jatkan tuota helvetinmoista juomista, yritän joka kerta jotain  tyhmää kunnes onnistun, itken täällä blogissa, kuinka mikään ei ole hyvin, mutten uskalla tai osaa tai viitsi tehdä asialle mitään. Kai olen aina ajatellut, etten voi tehdä asialle mitään, että minut on "tuomittu" tähän. Mutta nyt olen päättänyt edes yrittää. Minulla ei ole nimittäin mitään menetettävää.