Joka päivä yritän unohtaa. Joka päivä yritän unohtaa sisälläni elävän hirviön ja sen tuskan, jota se hirviö aiheuttaa. Joka päivä yritän peittää itkuni, ahdistukseni, pelkoni, haavani...yritän peittää kaiken. En vain tiedä, kuinka kauan jaksan. Olen kohta vuoden kirjoittanut tätä blogia. Vanhimpia tekstejä lukiessani huomaan, kuinka paljon "terveempi" silloin olin. Vaikka minulla oli silloin jo paha olla, en kuitenkaan ikinä ollut näin pahassa jamassa. Mitä tästä voisi päätellä..Olen vuoden aikana saanut apua enemmän kuin olisin edes ansainnut. Minua on kuunneltu, tuettu, autettu...ja minä surkimus olen vain mennyt huonompaan suuntaan. Olen yrittänyt ottaa kaikki hoidot tosissani. Olen yrittänyt välttää alkoholia, koska se ei vain minulle sovi. Olen yrittänyt käydä niissä kaikissa miljoonissa tapaamisissa, joissa minua on yritetty auttaa. Olen yrittänyt kuunnella vanhempieni neuvoja ja kertoa heille miltä minusta milloinkin tuntuu. Olen yrittänyt niin paljon. Ja valitettavasti..enempään en vain pysty.
Joka ilta nukahdan itkuuni. En kestä olla ajatuksieni kanssa. Itken ja itken, kunnes nukahdan. Aamulla herään ja alan itkeä. En haluaisi nousta. En haluaisi mennä kouluun. Tuntuu niin pahalta olla siellä, kun koko ajan joutuu pelkäämään sitä, milloin tekee jonkun virheen tai epäonnistuu. Tuntuu pahalta myös koko ajan esittää, että kaikki on hyvin. Ei voi näyttää ollenkaan, miltä tuntuu. Koulun jälkeen itkettää taas. En jaksaisi edes hengittää ja silti pitäisi mennä salille pariksi tunniksi ja tehdä läksyt. Ei kun erilaisia särkylääkkeitä naamaan ja menoksi. Päätä särkee ja oksettaa, mutten jää kotiin. En kestä olla siellä neljän seinän sisällä. En oikeastaan tiedä, miksi edes otan niitä särkylääkkeitä enää..eivät ne enää auta mitään, kun syön niitä joka päivä useita kappaleita. Salitreenin jälkeen oksettaa vielä enemmän, mutta se tuntuu hyvältä. Minä olen ansainnut ne rääkit. Sitten kotiin syömään ravinto-ohjelman mukaisia ruokia, joiden kalorimäärää iskä tiukentaa kohta entisestään. Eihän minun surkimuksen paino ole pudonnut haluttuun tahtiin...Ruoan jälkeen ne kaikki tuskaiset läksyt. En osaa, en osaa, en osaa..Alan itkeä. Kello on jo kaksitoista. Ai niin..unilääkkeet..muuten nukkumisesta saa vain haaveilla. Itken ja itken sängyssä ja mietin seuraavaa päivää. Sitä kuinka väsynyt olen kaikkeen. Sitä kuinka surkea olen valittaessani koko ajan näitä ongelmia. En haluaisi itkeä ja surkutella, vaan haluaisin auttaa oikeasti hädässä olevia. Minun mieleni ei vain anna minun levätä. Se itkettää ja kiduttaa minua koko ajan. Nukahdan kahden aikaan. Minulla on viisi tuntia aikaa nukkua..ennen seuraavaa päivää..ei taas...
En voi sille mitään. Joka päivä mietin, kuinka ihanaa olisi vain nukkua. Nukkuisin vain koko ajan. Olisin kaunis ja kaikkien rakastama unelmatyttö. Olisin valkoisessa mekossani ja näkisin kaunista unta. Ihmiset muistelisivat minua hyvällä. He eivät itkisi, vaan muistelisivat kuinka ihana ja rakas tyttö heille olin. He silittäisivät minun hiuksiani ja katsoisivat minun enkelimäisiä kasvojani. He tietäisivät, että minulla olisi paljon paljon parempi olla. He eivät vihaisi minua, vaan rakastaisivat minua. Sitä minä toivoisin.
En enää itkisi. En enää haluaisi olla täydellinen. En enää aiheuttaisi tuskaa itselleni enkä muille. Enkeli.Kaunis kaunis enkeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti