Anteeksi äiti ja isä

Koeviikko. En voi edes kuvailla sitä helvettiä. Särkylääkkeitä menee joka päivä noin kolme kappaletta. Kyyneliä valuu silmistä joka tunti. Joka päivä kokeisiin luetaan se 10–12 h. En todellakaan tunne itseäni kohtaan armoa. Sattuuko sinua? No hyvä. Ei tuloksia kuulukaan saada helpolla. Nyt olen alkanut huomata, kuinka sairasta tämä on. Tämä kaikki ei ole enää ainoastaan henkinen taistelu henkistä pahoinvointia vastaan. Tämä on nyt myös fyysinen taistelu fyysistä pahoinvointia vastaan. Olen nyt joka päivä kokeisiin lukiessani saanut useita ahdistuskohtauksia. Silloin kaikki sumenee. Ensin syke alkaa nousta. Pian sen jälkeen huomaa, kuinka kädet alkaa täristä ja menee aivan paniikkiin. Kyyneleet alkavat valua silmistä ja alat huutaa. Välillä olet vain aivan hiljaa, koska et pysty itkemään. Lopuksi sinua alkaa vielä oksettaa. Minulla on tällä viikolla käynyt monta kertaa erittäin lähellä, etten olen työntänyt sormia kurkkuun ja oksentanut. Olen onneksi pystynyt välttämään sen. Minua vain pelottaa, mitä minulle on käymässä, kun kehonikin voi jo näin huonosti. Minua huimaa nykyään jatkuvasti oksettamisesta puhumattakaan. Koko ajan on erittäin heikko olo, eikä oloa todellakaan helpota ikuiset itsesyytökset ja itsensä pakottaminen lukemaan kymmenen tunnin jälkeen sekä pelko siitä, ettei osaa mitään. Muutaman kerran, kun en omasta mielestäni ole osannut ”mitään”, minulla on käynyt mielessä myös tarttua veitseen. Välillä tekisi niin paljon mieli iskeä veitsi vatsaan tai vaikka jalkaan ja huutaa itselleen: ”No osaatko nyt ne matematiikan kaavat?!” En ole onneksi uskaltanut tehdä sitä…vielä…

Jokainen kerta, kun kuulen ambulanssin äänen, haluaisin itse olla se, ketä he hakevat. Tiedän, että se kuulostaa kauhealta. Jotenkin toivoisin vain poispääsyä tästä kaikesta. Haluaisin, että minut ja minun pahaoloni huomattaisiin ja voitaisiin poistaa. Ai niin, se on jo huomattu, eikä sitä saa pois. Ainoa mahdollisuus siis on se, että minä vain nukahdan. Tänään äitini sanoi minulle: "Joka päivä odotan ja pelkään vain sitä puhelua, että olet oikeasti juossut sen junan tai auton alle. Se sattuu niin paljon. Antaisin kaikkeni, että sinä tyttökulta olisit vain onnellinen." Minä tiedän, että kaikki toivoisivat minun olevan onnellinen. Minäkin toivoisin, että voisin sanoa olevani onnellinen. Tuntuu vain, että sisälläni oleva toinen tyttö on ottanut minusta vallan. Jokainen päivä käyn taistelua sitä vastaan, että elän täällä. Jokaisesta päivästä selviäminen on minulle jo suuri saavutus. Tuntuu pahalta nähdä, että olen aiheuttanut läheisilleni niin pahan olon minun takiani. Toisaalta olisi ehkä jopa parempi, etteivät he tietäisi tästä kaikesta. Olisi parempi, että heidän ei tarvitsisi nähdä minun kuihtumistani pikku hiljaa loppuun. Jokainen päivä osa siitä oikeasta minusta katoaa pois. Tuntuu, että elämäni vain kuihtuu pois ja samalla myös minä kuihdun pois.  En halua, että läheisini joutuvat pikku hiljaa hyvästelemään minut askel askeleelta. Se tuntuu niin pahalta. Kaverit yrittävät kertoa, kuinka tärkeä heille olen. Pikkusiskot soittelevat minulle. Äiti ja isä tekevät kaikkensa, että pysyisin täällä. Mutta entä jos olen vain niin väsynyt? Mitä minun pitäisi tehdä? 

(kuvat:www.weheartit.com)