Aina minä teen sen. AINA. Lähden juomaan "hauskanpidon" takia, mutta kaikki kääntyy aivan päälaelleen ja loppuillasta yritän tehdä kaikkea todella tyhmää. Nolaan itseni kaikkien edessä. Kaikki näkevät, etten olekaan vahva, vaan olenkin oikeasti heikko. Ehkä olen yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Kaikki hajoaa lopulta vain käsiin.
Olen yrittänyt peittää väsymykseni jo niin pitkään. Ei ole millään tavalla helppoa yrittää olla täydellinen. Helvetin tiukat ravinnot: yksikin lipsahdus kirpaisee niin paljon; helvetilliset treenit, joiden jälkeen oksettaa; kouluarvosanat, 10 10 10; suosittu, kaunis, timmi, ystävällinen, virheetön..Voi saatana miten vihaankaan tuota kaikkea. Miksen saisi olla vain minä? Miksen edes kerran...
Eilinen ilta meni niin päin helvettiä. Join aivan helvetisti ja tiesin sen oikeastaan koko ajan, että ilta tulee menemään huonosti. Rakastan sitä tunnetta, kun en tajua mistään mitään ja herään aamulla koko kroppa täynnä mustelmia; jes mua on sattunut eilen ja paljon! Mua vaan vituttaa, että eilen kaikki näki, kuinka huonosti voin. Tuntemattomat ihmiset joutuivat pitämään musta kiinni, koska olin ihan sekasin. Kotimatkalla yritin jopa hypätä liikkuvasta autosta ja lisäksi yritin koko ajan karata. Ei mulla ole edes sanoja tähän kaikkeen. Vaikka en haluaisi sanoa tätä niin sisimmässäni olen helvetin vihainen siitä, ettei mulle annettu sattua mitään pahempaa. Olen toivonut sitä niin pitkään. Kukaan ei edes voi tajuta, miten pitkään mä sitä olen halunnut. Sitä, että mua sattuu. Sitä, että mä kärsin. Kärsin.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Paraneminen, ei toivoakaan
Mua ahistaa. Jotenkin enemmän kuin ennen. En tiedä, johtuuko se siitä, etten oo käynyt nyt pitkään aikaan keskustelemassa näistä asioista siellä nuoriso psykiatria paskassa. Jotenkin en jaksa kertoa mun ongelmista uudelleen ja uudelleen, kun kukaan ei vaan vittu osaa auttaa. Kaikki sanoo mulle, että ainoastaan mä itse voin parantaa itteni. No niinpä, vittu miksi mun sitten pitäisi käydä jossain osastolla kertomassa mitä mulle tänään kuuluu? Koska faktahan on se, että mulle kuuluu tänään paskaa, huomenna paskaa ja ylihuomenna paskaa. Ei se muuksi muutu, vaikka sitä kuinka koittaisi pyöritellä ja siitä keskustella. Oon vain niin loppu. Ette uskokaan miten loppu mä ihan oikeasti olen...
On uskaltautunut nyt viime päivinä kertomaan parille kaverille koulusta siitä, että miksi käyn niin usein lääkärillä ja mitä siellä oikeesti puhutaan. Aluksi järkytys on ollut suuri mutta sitten kieramiseen tapaani olen sanonut sitä samaa paskaa mitä kaikille muillekin "mulla menee nyt paljon paremmin, älä huoli, oon kohta jo terve" Joo, en todellakaan oo. Koko ajan mä haluaisin kuolla. Koko ajan mua vituttaa elää täällä. Koko ajan mua vituttaa kattoo tota mun läskiä ja niin rumaa vartaloa tuolta peilistä. No mites koeviikon tulokset? Niin huonoja, että ensi vuonna käyn lähes kaikki kurssit uudestaan. Ai niin, jos olen täällä vielä silloin.
Olen puhunut teille nukahtamisesta. Hassua. Yleensä minä vihaan nukahtamista ja nukkumista. Silloin nään vain painajaisia. En myöskään ikinä saa unta moneen tuntiin, vaan kaikki pahat ajatukseni saavat vallan. Joka ilta ja yö kuuntelen samoja asioita "Olet surkea. Olet idiootti. Olet oksettava. Et ole mitään. Et ole täydellinen." Kyyneleet valuvat silmistäni. Itken ja itken. Lopulta nukahdan. Aamulla menen kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut, mähän olen "parantumassa". Vitut.
Äitini sanoi juuri puhelimessa, että olisi kiva, että olisin onnellinen edes hieman pidempään kuin sen pari tuntia kun saan uudet ripset ja kynnet. Tosi asiassa silloinkaan en ole onnellinen. Silloin mieleni on tyydyttynyt, sillä saan edes hieman korjattua tätä oksettavaa ulkonäköäni paremmaksi. En tiedä mitä se on, että on onnellinen pidempään kuin korkeintaan pari tuntia. En ole pitkään aikaan oikeasti ollut onnellinen edes niin pitkään. Haluaisin maailmaan, jossa minä, itseään vihaava ja elämään väsynyt tyttö, olisin onnellinen. Haluaisin kerrankin elää vaikka viikon sillä tavalla, että minulla olisi hyvä olla. Eikä minua ahdistaisi. Tätä ei nimittäin kestä pitkään. Kohta taas sekoan. Kiva yö tulossa...
On uskaltautunut nyt viime päivinä kertomaan parille kaverille koulusta siitä, että miksi käyn niin usein lääkärillä ja mitä siellä oikeesti puhutaan. Aluksi järkytys on ollut suuri mutta sitten kieramiseen tapaani olen sanonut sitä samaa paskaa mitä kaikille muillekin "mulla menee nyt paljon paremmin, älä huoli, oon kohta jo terve" Joo, en todellakaan oo. Koko ajan mä haluaisin kuolla. Koko ajan mua vituttaa elää täällä. Koko ajan mua vituttaa kattoo tota mun läskiä ja niin rumaa vartaloa tuolta peilistä. No mites koeviikon tulokset? Niin huonoja, että ensi vuonna käyn lähes kaikki kurssit uudestaan. Ai niin, jos olen täällä vielä silloin.
Olen puhunut teille nukahtamisesta. Hassua. Yleensä minä vihaan nukahtamista ja nukkumista. Silloin nään vain painajaisia. En myöskään ikinä saa unta moneen tuntiin, vaan kaikki pahat ajatukseni saavat vallan. Joka ilta ja yö kuuntelen samoja asioita "Olet surkea. Olet idiootti. Olet oksettava. Et ole mitään. Et ole täydellinen." Kyyneleet valuvat silmistäni. Itken ja itken. Lopulta nukahdan. Aamulla menen kouluun kuin mitään ei olisi tapahtunut, mähän olen "parantumassa". Vitut.
Äitini sanoi juuri puhelimessa, että olisi kiva, että olisin onnellinen edes hieman pidempään kuin sen pari tuntia kun saan uudet ripset ja kynnet. Tosi asiassa silloinkaan en ole onnellinen. Silloin mieleni on tyydyttynyt, sillä saan edes hieman korjattua tätä oksettavaa ulkonäköäni paremmaksi. En tiedä mitä se on, että on onnellinen pidempään kuin korkeintaan pari tuntia. En ole pitkään aikaan oikeasti ollut onnellinen edes niin pitkään. Haluaisin maailmaan, jossa minä, itseään vihaava ja elämään väsynyt tyttö, olisin onnellinen. Haluaisin kerrankin elää vaikka viikon sillä tavalla, että minulla olisi hyvä olla. Eikä minua ahdistaisi. Tätä ei nimittäin kestä pitkään. Kohta taas sekoan. Kiva yö tulossa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)