Aina minä teen sen. AINA. Lähden juomaan "hauskanpidon" takia, mutta kaikki kääntyy aivan päälaelleen ja loppuillasta yritän tehdä kaikkea todella tyhmää. Nolaan itseni kaikkien edessä. Kaikki näkevät, etten olekaan vahva, vaan olenkin oikeasti heikko. Ehkä olen yrittänyt olla liian vahva liian pitkään. Kaikki hajoaa lopulta vain käsiin.
Olen yrittänyt peittää väsymykseni jo niin pitkään. Ei ole millään tavalla helppoa yrittää olla täydellinen. Helvetin tiukat ravinnot: yksikin lipsahdus kirpaisee niin paljon; helvetilliset treenit, joiden jälkeen oksettaa; kouluarvosanat, 10 10 10; suosittu, kaunis, timmi, ystävällinen, virheetön..Voi saatana miten vihaankaan tuota kaikkea. Miksen saisi olla vain minä? Miksen edes kerran...
Eilinen ilta meni niin päin helvettiä. Join aivan helvetisti ja tiesin sen oikeastaan koko ajan, että ilta tulee menemään huonosti. Rakastan sitä tunnetta, kun en tajua mistään mitään ja herään aamulla koko kroppa täynnä mustelmia; jes mua on sattunut eilen ja paljon! Mua vaan vituttaa, että eilen kaikki näki, kuinka huonosti voin. Tuntemattomat ihmiset joutuivat pitämään musta kiinni, koska olin ihan sekasin. Kotimatkalla yritin jopa hypätä liikkuvasta autosta ja lisäksi yritin koko ajan karata. Ei mulla ole edes sanoja tähän kaikkeen. Vaikka en haluaisi sanoa tätä niin sisimmässäni olen helvetin vihainen siitä, ettei mulle annettu sattua mitään pahempaa. Olen toivonut sitä niin pitkään. Kukaan ei edes voi tajuta, miten pitkään mä sitä olen halunnut. Sitä, että mua sattuu. Sitä, että mä kärsin. Kärsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti