Olen saanut elämäni aikana muutaman 8 arvosanan ja yhden 7,5. Kaikki muut numeroni ovat olleet oikeastaan 9,5 ja 10. Muutamia ysejäkin joskus on tullut. Nuo 10 ja 9,5 unohtuvat mielestäni lähes yhtä nopeasti kuin ne sinne ilmestyvätkin. Tuo yksi 7,5 ja muutama 8 ovat kuitenkin jääneet kummittelemaan mieleeni. En saa niitä sieltä pois. Aivan kuin pelkäisin niitä. Pelkään sitä, kuinka ne kuvastavat minun olevan epäonnistunut ihmisenä. Niiden saaminen pelottaa minua kuitenkin kaikista eniten. Se tilanne, kun näät kokeessa 8 etkä 10...se vetää maton niin pahasti jalkojen alta.
Muistan nuo muutamat kerrat. Sain lukion toisella koeviikolla maantiedon 12 pisteen kokeesta muistaakseni 10,5 pistettä. Numerokseni sain 8. Vaikka tiesin, etten tee maantiedolla elämässäni mitään, eikä minua kiinnostanut koko aine, itkin monta monta päivää. Kokeen saadessani käteni tärisivät ja teki mieli repiä paperi siihen paikkaan. En voinut kokeen saamiseni jälkeen kertoa pariin viikkoon arvosanaani edes äidilleni. Suljin sen surkean numeron kokonaan mielestäni. Piilotin kokeen, ettei minun vain tarvitsisi nähdä sitä. Aina kun muistin numeron 8, aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla loppua. Aina kuulin päässäni ne sanat: "Mieti 8, kuinka surkea olet! 8 on paljon huonompi kuin 10. Mikset lukenut enempää? Mikset osannut paremmin? Ensi kerralla sinun täytyy onnistua. Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta.
Entäs tuo 7,5. No sen sain kerran eräästä englannin aineesta. Se ei vaikuttanut millään tavalla arvosanaan. Jokin minulla vain naksahti. Heti paperin saatuani juoksin luokasta pois. Menin vessaan ja romahdin lattialle. Tärisin ja itkin ainakin 10 minuuttia putkeen. En voinut edes katsoa itseäni, koska olin niin pettynyt itseeni. Halusin lyödä itseäni siitä, miten surkean arvosanan sain. Minua oksetti ja tärisytti, mutta yritin pysyä kasassa mennessäni luokkaan. Sen tunnin jälkeen meinasin lähteä kotiin, koska en kestänyt olla koulussa. Ajattelin vain, kuinka paljon sain vain surkeita numeroita aikaan. Omatuntoni kuitenkin pakotti minut olemaan koulussa loppupäivän. Niinpä yritin peittää sen kaiken pahan olon ja erittäin suuren pettymyksen ja olla normaali. Kun minulta kysyttiin: "Mikä sinulla on?" Sanoin kylmänviileästi: "Ei mikään. Mitä muuten teette viikonloppuna?" En voinut kertoa olostani, koska kukaan ei olisi ymmärtänyt. Kukaan ei olisi ymmärtänyt, miksi romahdan 8 tai 7,5, joka ei edes vaikuta arvosanaan.
En ymmärrä, miksi nuo numerot ovat minulle niin tärkeitä. Kai minä halutan todistaa niillä jotain. Ehkä itselleni, ehkä muille. Totuus on, että nuo numerot ovat alkaneet hallita koko elämääni. Ne ovat pohja kaikelle muulle pahalle ololleni ja täydellisyydentavoittelulleni. Olisi ihanaa, jos voisin tehdä virheitä, ilman, että minun tarvitsisi pelätä sitä. Mutta valitettavasti yksikin virhe voi saada minut aivan sekaisin. Niinpä minun on vältettävä kaikkia virheitä ja pyrittävä olemaan se ihana, upea ja mahtava: täydellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti