Yritän.

Välillä sitä tarvitsee jonkun ihmisen herättämään itsensä tähän todellisuuteen. Välillä sitä tarvitsee jonkun, joka kertoo sinulle totuuden, koska et halua tai pysty itse siihen uskomaan. Välillä taas sitä tarvitsee jonkun kertomaan, että sinulla ei ole kaikki asiat niin kuin luulet, niin hyvin tai niin huonosti kuin luulet. Minä tiedän, kuten varmasti te kaikki muutkin, jotka tätä luette, ettei minulla ole kaikki aivan hyvin. Ei kenelläkään maailman ihmisellä voi olla kaikki aivan hyvin. Sehän on mahdottomuus. Välillä on todella vaikeaa ja paha olla, mutta sitten kun vaikeuksiaan kohtaa ja voittaa, tuntuu kuin kaikki ne vaikeudet vain kasvattaisivat ja vahvistaisivat sinua ihmisenä. Minäkin uskon siihen kaikkeen myös vaikeina hetkinä. Uskon, että jos en olisi kohdannut näin paljon vaikeuksia, en olisi näin vahva kestämään koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta silti välillä meinaa iskeä epätoivo ja tunne, mitä jos huomenna ei olekaan kirkkaampaa ja parempaa elämää? Mitä jos huomenna kaikki on huonommin? Tiedän tiedän, niinhän ei saisi ikinä ajatella, vaan pitäisi uskoa "parempaan huomiseen", mutta onko se totuus? Vai onko se vain se mitä haluamme uskoa? Että huomenna kaikki on paremmin, koska tänään kaikki on päin persettä? Mistä tiedämme, ettei huomenna kaikki lyö turpiin vielä enemmän? - Emme mistään.

Kyllä, minulla on nyt mennyt välillä paljon paremmin. Olen löytänyt elämääni uusia ihmisiä, jotka ovat tehneet elämästäni elämisen arvoista. Olen nauranut. Olen nauttinut joistain päivistä edes hetken. Minä olen kirjoittanut myös toista blogia tässä samalla, jossa kerron rakkaudesta sen iloista ja suruista. Vaikka minulla on mennyt välillä myös paremmin, se ei tarkoita, että kaikki olisi nyt hyvin. Kaikki me tiedämme, ettei haava parane hetkessä, vaan se vie aikaa. Sama pätee minun tilanteessani ja varmasti monen muunkin tilanteessa. Joutuu odottamaan jopa vuosia, että kaikki se, mitä on joutunut kokemaan korjaantuu ja pystyy nauttimaan taas täysin siemauksin elämästään. Pitää malttaa odottaa ja kestää kaikki takapakit, joita omassa jaksamisessa joutuu kohtaamaan. Ja pitää myös antaa ihmisten auttaa, vaikka se olisi vaikeaa. Minä tiedän, etten itse voi tehdä kaikkea. Vaikka loppupeleissä se olen minä, joka päättää omasta elämästään, en pysty tähän tällä hetkellä yksin. Tarvitsen ihmisiä ja tukea, ja olen myös valmis antamaan sitä niille, jotka sitä tarvitsevat. Kenenkään ei kuulu jäädä yksin. Ei kenenkään.

Tulin tänään kotiin kahden viikon perheen luona olon jälkeen. Tiesin jo eilen, että tämä ilta tulee olemaan täynnä kyyneliä. Mikä minua kotona odotti? Tyhjä jääkaappi, kasa koulukirjoja muistuttamassa minua siitä, kuinka vain olin laiskotellut koko loman, yksinäinen hiljainen asunto...eikä yhtään rakasta ihmistä. Väkisinkin siinä alkaa silmät kostumaan. Lisäksi minua odotti kirje. Kirje oli minun lääkäriltäni, jossa hän kirjoitti lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle sekä kuvaili minua ja minun ongelmani. Vasta silloin tajusin, että asiat ovat ehkä vielä huonommin kuin olen edes osannut ajatella. Diagnoosissani luki: Keskivaikea masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Lisäksi paperissa kuvailtiin minun alkoholikokemuksiani, jotka ovat olleet todellisia ylilyöntejä ja vähällä tappaa minut. Tajusin, että jos jatkan tätä samaa kaavaa enkä anna kenenkään auttaa minua, vaan kierin vain itsesäälissä, mikään ei tule muuttumaan. Jatkan tuota helvetinmoista juomista, yritän joka kerta jotain  tyhmää kunnes onnistun, itken täällä blogissa, kuinka mikään ei ole hyvin, mutten uskalla tai osaa tai viitsi tehdä asialle mitään. Kai olen aina ajatellut, etten voi tehdä asialle mitään, että minut on "tuomittu" tähän. Mutta nyt olen päättänyt edes yrittää. Minulla ei ole nimittäin mitään menetettävää.