Se tunne, kun tulet kotiin ja näet sellaisen näyn, jota et ikinä olisi halunnut nähdä. Isäsi istuu sohvalla aivan kamalassa kunnossa jotain epämääräistä höpistessään. Isän vaimo seisoo vieressä ja kertoo isän juoneen aamusta asti. Ei siinä vielä mitään, mutta pian myös selviäää, että isä on vetänyt kolmiolääkkeitä ties kuinka paljon. Hän käyttäytyy aggressiivisesti. Kotoamme on lähtenyt monta ovea, jotka isä on suutuspäissään irrottanut. Hieman myöhemmin hän höpiseee, kuinka minulle on aivan sama kuoleeko hän. "Onhan sinulla äiti", hän selittää. Kyyneleet valuvat poskilleni. Hän jatkaa:" Kuolen kuitenkin joskus, ihan sama vaikka kuolisin tänään." Isä on lähdössä koko ajan ulos. En tiedä, mitä hän siellä haluaa tehdä, mutta en voi päästää häntä lähtemään. "Jos lähdet tuosta ovesta, soitan apua", uhkailen. Olen niin varma, että jos hän olisi lähtenyt siitä ovesta, hän ei olisi ikinä palannut...
Vain kaksi viikkoa sitten äiti soitti minulle itku kurkussa, kuinka mummoni oli jättänyt itsemurhakirjeen. Jouduin soittamaan mummolle ja pyytämään häntä jäämään. Jouduin kuuntelemaan mummoni valheita siitä, miten kaikki on hyvin. Jouduin lohduttamaan äitiäni ja sanomaan, että kaikki järjestyy. En kuitenkaan ollut yhtään itsekään varma järjestyykö mikään. Pyysin äidiltäni vastausta yhteen kysymykseen: "Eihän mummo oikeasti ajaisi rekkaa päin? Eihän?" Äiti oli hiljaa. Ei vastausta. Vain kyyneliä. Onneksi mummoni palasi järkiinsä ja ei tehnyt sitä. Mutta mistä minä tiedän, jos hän joku päivä ei enää jaksa? Olen 500 km päässä hänestä. Olen vasta lapsi. En tiedä, mitä voin mummolle edes sanoa. Ainoat sanat mitä itkultani pystyinkään hänelle sanomaan olivat: "Minä rakastan sinua." Silloin se riitti, mutta kuinka kauan se riittää?
Sitten vielä minä. Sukumme nuorin murheiden kryyni. Kirjotin joitakin kuukausia sitten surullisesta illasta. Siitä, jota te monet kritisoitte huomion keräämiseksi ja kaikeksi muuksi paskaksi. No, ei se kyllä ihan noin mene. Olen tässä monta kertaa sen jälkeenkin ollut juomassa tarkoituksena pitää hauskaa. Kun kavereiden katseet kääntyvät yritän kaikessa hiljaisuudessa sitä samaa asiaa, jota yritän joka kerta humalassa ollessani. - Juosta auton alle. Vaikka te kaikki pidätte sitä huomion kerjäyksenä, sitä se ei ole. En ikinä mainosta sitä, mitä haluan tehdä. En uskalla puhua ajatuksistani edes selvinpäin. Kukaan läheiseni ei tiedä, mitä sisimmissäni ajattelen. Helvetin humalassa on vain niin helppoa juosta seuraavan auton alle. Kaikki tuska lähtisi hetkessä. Minun ei tarvitsis enää nähdä sitä, kuinka paha olo läheisilläni on. Minun ei tarvitsisi enää esittää, että kaikki on hyvin. Mutta se olisi itsekäs teko. Olen mummoni ja isäni puheiden ja tekojen jälkeen tajunnut, kuinka pahalta se läheisistä tuntuu. "Ei teitä haittaa, vaikka kuolisin pois. Kukaan ei kaipaa minua." Nuo sanat ovat suoraan sanottuna paskaa, jotka tuntuvat läheisistä niin pahalta. Silloin sitä ei itse tajua, mutta kun joku sinun läheisesi sanoo nuo sanat sinulle, huomaat, kuinka paljon ne pystyvät satuttamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti