Muistan ikuisesti sen päivän, kun menin ensimmäistä kertaa kouluun. Iloinen pikkuinen 7-vuotias intoa täynnä. Kaikki uusi oppiminen tulisi olemaan hauskaa ja jännittävää. Koulusta tulisi lempipaikkani. - En osannut aavistaa, että sama paikka vielä joku päivä tuhoaisi elämäni.
Aika meni nopeasti. Pian olin 9-vuotias koululainen. Pikku hiljaa minusta alkoi huomata pieniä merkkejä perfektionismista. Minun opettajani oli laittanut jokaisen vihkoon listan, jonne hän merkkasi jokaisen läksyunohduksen ja kirjojen unohduksen. Kutsuin tätä listaa syntilistaksi. En ikinä halunnut yhtään merkintää. Jos yksikin merkintä ilmaantui paperiini, itkin useita päiviä. Loppujen lopuksi koko vuonna merkintöjä oli noin 2-3. Lisäksi aloin pikku hiljaa enemmän ja enemmän miettimään kokeita ja muita suorituksia. Nelosluokalla oleva hymytyttökisa minun oli voitettava. Taistelin koko vuoden, jotta voittaisin sen. - Ja voittohan sieltä tulikin.
Kutosluokalla tilanne kärjistyi. Kamppailin koko vuoden kovasti hyvien numeroiden eteen. Opiskelu kuitenkin hankaloitui huomattavasti vanhempieni erottua. Se veti pohjan kaikelta. En halunnut uusia ihmisiä elämääni. En kestänyt katsoa vanhempieni pahaa mieltä. En kestänyt sitä, että minulla olisi hajonainen perhe. Opiskelu takkusi hetken aikaa, kunnes sain siitä taas kiinni. Sen jälkeen kaikki muuttui.
Luulen, että suurin syy siihen, miksi sairastuin, oli vanhempieni ero. Halusin näyttää vanhemmilleni, ettei heidän eronsa vaikuta minuun. Halusin, että he olisivat minusta ylpeitä tulevaisuudessakin. Valitettavasti menetin kontrollin kokonaan. Lisäksi muutto ja koulunvaihto viime syksynä lisäsi suorituspaineita. "Ei tollanen tyttö pärjää meiän luokalla", luokkalaiset puhuivat. Minulle tuli niin paha mieli ja samalla näyttämisen tarve, että tokaisin: " Katsotaan jouluna, kuka on meidän luokan paras." No joulutodistuksessahan se jo komeilikin: Huikea 9.75 keskiarvo. - Mutta parantamista oli vielä, 3 ysiä.
Palataan tähän päivään. Keskiarvoni hipoo 10.. jos saisin päättötodistuksestani pois vielä yhden ysin keskiarvo olisi noin 9.93. Tämä on minun tavoitteeni. Tämä on se asia, jonka eteen raadan ja itken päivittäin. Tämä on se asia, jonka vuoksi menetän yöunet ja normaalin nuoren elämän. Mutta tiedättekö mitä? Minua ei haittaa. Minä olen, mitä olen. Välillä on todella rankkaa, kun joka kokeesta pitää tulla kymppi. Elämä helpottuu kuitenkin viimeistään lomilla. Silloin minä tiedän, että olen ansainnut sen! Ja kukaan.. ei opettajat, ei ystävät, ei vanhemmat ,kukaan ei voi kieltää sitä. Kaikki näkevät uurastukseni ja pahan oloni. Kun tämä kaikki on vihdoin 4 viikon päästä ohi, minä sanon: " Adios! Minähän sanoin, että kestän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti