Olin kyllästynyt valehtelemaan. Olin kyllästynyt sanomaan: "Joo kaikki on ok." Kaikki ei nimittäin todellakaan ollu ok. No sitten eräänä päivänä kerroin terveystarkastuksessa: "Joo oon tosi väsyny, ei mua enää kiinnosta mikää, koitan vaa selvii aina yhestä päivästä, se on jo mulle voitto. Ei mua enää naurata mikään. Juu haluisin kuolla. Juu juon nykysin tosi paljon. Joo treenaan itteni henkihieveriin, koska vituttaa. Joo syön helvetisti särkylääkkeitä, koska päätä särkee nykyään koko aja ja vatsaa koskee tää kaikki turhien asioiden jännittämine ja stressaaminen. Enkä todellakaa aio lopettaa juomista, niitä särkylääkkeitä enkä sitä treenaamista puhumattakaan niistä monista kymmenistä tunneista mitä luen kokeisiin." Terveydenhoitajan naama oli näkemisen arvoinen. Hän kirjoitti lähetteen lääkärille, sanoi, että psykologi ottaa yhteyttä, ja teki vielä kaiken lisäksi masennustestin. Tuntui toisaalta hyvältä, että kerrankin joku otti tosissaan ongelmani ja halusi auttaa minua. Toisaalta mielessäni oli koko ajan se sama ajatus: "Ei toikaan mitään osaa auttaa. Ihan vitun sama mitä se tekee..ei auta ni ei auta." Päätin silti mennä sinne lääkäriin...Siinä sitä sitten mentiin.
Lääkäri puhui kanssani hetken aikaa, jonka jälkeen hän totesi: "Nyt puhutaan tyttö-kulta sellasista asioista, ettei enää oo pelleilyille varaa. Tää on nyt todella vakavaa." Lääkäri oli melko varma, että mulla olis jonkun asteinen masennus ja ettei se tällä menolla johtaisi mihinkään hyvään. Siinä huoneessa istuessani mietin: "Miten helvetissä oon joutunu tähän jamaan? Mitä oon tehny väärin? Miten musta elämäniloa täynnä olevasta tytöstä tuli tällainen?" En tiedä sitä edes itse...Lääkäri kirjoitti mulle lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle arviokäynnille ja eiköhän siitä paikasta tule mulle aika tuttu tässä lähiaikoina..Vaikka luulen, ettei ne mitään osaa kyllä tehdä tälle mun ololle...no ehkä ihmeitäkin tapahtuu. Lisäksi lääkäri määräsi mut verikokeisii, jos mulla olisi vaikka jokin sairaus, joka aiheuttaa tämmöstä mielialan laskua. Pelottavaa, miten itse ei ole edes tajunnut, kuinka vakavista asioista nyt oikeasti puhutaan. Nykyään omat vanhemmatkin ovat todella varovaisia mitä mulle sanovat ja soittelevat koko ajan. Ehkä mulla ei oikeasti olekaan kaikki ihan hyvin..tai no ei olekaan, mutta nyt muutkin alkaa tajuta sen...
Mä oon valtavan ylpeä susta. Kun menet sinne psykiatrille, muista olla rehellinen. Siellä ihmiset on ammattilaisia, mutta jos psykiatrin kanssa ei kemiat kohtaa, sano rohkeesti sekin. Tää on valtava edistysaskel ja teit ihan oikein. Usko ittees ja parempaan huomiseen!
VastaaPoistaUsko parantumisees, ni voit parantua. Tsemppiä! Onneks avasit suus, se on jo tosi iso askel eteenpäin. Muista, et ajattelemalla ettet voi parantua luovutat jo etukäteen! Henkinen parantuminen tapahtuu pään sisällä ja siks ne ajatukset vaikuttaa siihen, paraneeko vai ei. Jos sulla on paha haava, et sä revi niitä tikkejä irti jos halut parantua. Samalla tavalla et saa hajottaa sitä uskoa paranemiseen ajattelemalla ettet parane, koska sillon sä hidastat tai estät sen parantumisen.
VastaaPoistaVoimia ! Nuorisopsykalla osataan nämä asiat. Apua kannattaa ottaa vastaan ja myöntää että on heikko. Ei kenenkään tarvitse olla vahva 24/7.
VastaaPoistaItse olin 2kknuoripsykalla 5 itsemurhayrityksen jälkeen. Ei vaan jaksanut olla vahva enää.
Siinä ettei jaksa olla vahav ei ole mitään hävettää. Olet ihminen et kone. Toivon että saat asiasi kuntoo ja ajatuksesi oikeaan suntaan.
Paraneminen lähtee myöntämisestä ja hyväksymisestä. Kun olet myöntänyt ettet jaksa ka hyväksynyt asian, paraneminen voi alkaa. Muista käyttää kaikki aika osatolla lepäämiseen ja asioiden käsittelyyn.
Tuli tosi paha mieli tätä lukiessa koska huomasin itseni tästä. :(
Kaikkea hyvää Sinulle !