Aika kuluu. Se vaan kuluu, mutta odotat yhä sitä päivää, kun sinua ei enää satu. Odotat sitä päivää enemmän kuin kesälomaa. Odotat sitä päivää enemmän kuin joululahoja lapsena. Odotat sitä päivää enemmän kuin täysi-ikäiseksi tuloa. Katsot itku kurkussa hänen kuvaansa päivittäin. Katsot hänen ihanaa hymyään, upeita silmiään ja pörröisiä hiuksiaan. Katsot hänen huuliaan ja muistat, kuinka ne asettuivat sinun huulillesi. Muistat, kuinka hänen lämpimät kätensä halasivat ja lämmittivät sinua. Ja nyt, mitä sinulla on jäljellä? - Ei mitään muuta, kuin tyhjä olo ja helvetisti kyyneliä.
En ole pystynyt nyt vähään aikaan kirjoittamaan, sillä minulla on ollut paljon ajateltavaa. Minun on täytynyt selvitä erittäin raskaista ja tyhjistä päivistä. Minun on täytynyt sanoa itselleni joka päivä, kuinka upea ihminen olen. Minun on täytynyt uskotella itselleni, että joskus tapaan elämäni kumppanin, joka ei ikinä satuta minua. Juuri nyt mikään ei vain lohduta minua. Eivät ystävieni sanat, eivät vanhempieni sanat, eivätkä omat sanani. Tiedän, että maailmassa on ihania ihmisiä ja paljon uusia tuttavuuksia, mutta entä jos haluan painautua sen saman ihanan henkilön kainaloon ja sanoa, kuinka paljon hänestä välitän. Olisinko halunnut sanoa hänelle jotain ennen kuin hän lähti? - Totta helvetissä olisin! Nyt se on liian myöhäistä.
Se on kuin tukehtumista. Erittäin, erittäin hidasta tukehtumista. Haluaisit itkeä koko ajan, mutta yrität estää sen. Silloin tuntuu kuin tukehtuisit. Itku takertuu kurkkuun ja kyyneleet valuvat silmistä, vaikka kuinka estelisit. Kädet alkavat täristä ja alat huutaa, kuinka helvetin väärin tämä on. Taas ollaan tässä samassa jamassa. Taas tutustuttiin, ihastuttiin, rakastuttiin, satutettiin, itkettiin.. Kierre on loputon. Eikä muutu ikinä yhtään sen kivuttomammaksi.
Katsot hänen kuvaansa. Poltat sen. Poistat teksiviestinne. Heität hänen antamansa lahjat pois. Teet kaiken, jotta unohtaisit hänet. Ikävä kyllä muistoja ei saa sydämmestä pois millään. Ei polttamalla, poistamalla eikä heittämällä. Ne tallentuvat sydämeesi ja sinun täytyy elää niiden kanssa jokainen päivä. Eikä sitä helvetin suurta ikävää helpota yhtään henkilön näkeminen ja hänestä puhuminen. Ikävä myöntää, mutta emme voi ikuisesti vältellä meille ikäviä ja tuskallisia asioita. Meidän on pakko kohdata ne ennemmin tai myöhemmin.
Siksi sanonkin sitä tukehtumiseksi. Et saa ikään kuin henkeä. Päivästä toiseen joudut elämään, vaikka se tuntuu niin väärältä. Sinua ahdistaa ja itkettää ja joudut nielemään sen kaiken. Tukehdut pala palalta, kunnes romahdat ja sinun on pakko itkeä. Tukehdut aina uudestaan ja uudestaan. Hyvästit ovat juuri sellaista tukehtumista. Kurkussa kahertaa, kyyneleet valuvat silmistä, kädet tärisevät, huudat, muttei kukaan kuule. - Tai kyllä he kuulevat, mutteivat voi auttaa. Suuri ikävä ja paha olo on kuin leivän palanen takertuneena kurkkuun. Se tuntuu inhottavalta ja ahdistavalta, mutta kukaan muu ei sitä nää. Vain sinä sen tunnet. Sen järjettömän pahan olon. Sinä tunnet ne kirvelevät kyyneleet silmissä ja kauhean poltteen ympäri kehoa. - Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa, odottaa sitä päivää, kun ei enää satu.
Moi! Oon lukenut sun blogia jo aika pitkään ja tiedän itse entisenä anorektikkona ja perfektionistinä, miltä mielenhäiriöt tuntuvat, mutta tiedän myös, että se joka sanoo parantumisen olevan liian vaikeaa, ei ole koskaan yrittänyt tosissaan. Ihmismieli on oikeasti todella vahva ja vaikka tietoisesti sanoo itselleen, että nyt parannun, alitajunta ei ole aina samaa mieltä. Itse olen nyt kolmen vuoden jälkeen vihdoin pääsemässä perfektionismin tuomasta syömishäiriöstäni eroon ja ymmärrän nyt mitä kaikkea olen sen kolmen vuoden aikana menettänyt. Olen sinä aikana menettänyt kaikki todelliset ystäväni, terveyteni ja kolme vuotta, jotka olisin voinut elää täysillä. Pahimillaan bmi oli 13,7 ja makasin letkuissa, kun en suostunut syömään, koska halusin olla "täydellinen". Perfektionistinen ajatustapani sai täydellisyyden kuvani vääristymään täysin. Olin lähellä tappaa itseni täydellisyyden takia ja nyt kärsin elinikäisestä sydänviasta ja lievästä osteoporoosista. Ja kaikki vain siksi, että piti olla kalleimmat ja hienoimmat vaatteet, parhaat numerot, piti olla laiha ja kaunis, upeat hiukset ja hymy, mutta se ei ole enää edes oikea todellisuus. Todellisuus oli, että näytin kävelevältä ruumiilta merkkivaatteissa ja koulukirjat kainalossa. Se on kaukana täydellisestä! Jos voisin, hävittäisin sanan täydellinen oikeastaan kokonaan, koska täydellinen ei ole mikään. Täydellisen määritelmä muuttuu yhteiskunnassa koko ajan ja omassa päässä vielä useammin. Ei minkään tavoittelussa ei oikeasti ole päätä eikä häntä, joten miksei voi vain sanoa olevansa hyvä, koska hyvä on oikeasti HYVÄ. Itse olen oppinut tyytymään siihen ja ymmärtänyt, että olen hyvä juuri tällaisena. En täydellinen, mutta hyvä. En sua henkilökohtaisesti tunne, mutta toivoisin, että ajattelisit hetken aikaa mitä elämältäsi haluat. Haluatko olla täydellinen vai oikeasti elää. Voimia, älä polta itseäsi loppuun. Ja jos haluut jutella tästä lisää, voit laittaa mulle sähköpostia:)
VastaaPoista